Olen tänään miettinyt, missä menee vapaavalintaisen yksinolon ja yksinäisyyden välinen raja. Liusuminen yksinäisyyteen käy melko salakavalasti. Kaltaiselleni sosiaaliselle, iloiselle räpättäjälle tämä kaikki tuli ihan puskista. Jotain tapahtui ja nyt mä pohdin, mikä salama muhun iski. Enhän mä tietysti aina ole ollut kovin sosiaalinen, nuorempana mä olin hyvinkin synkkä. Erinäisten tapahtumien myötä mä vaan pääsin omista kahleistani ja uskalsin olla oikea itseni. Joskus kauan sitten mä olin kieroon kasvaneessa mielessäni varma siitä, ettei kukaan välittäisi musta minuna, iloisena minuna. Siksi musta tuli synkkä.
Mä olen elänyt raskaita mutta minuuteni kannalta hyviä aikoja viimevuodet. Mä löysin sisältäni piilosta sen ulospäinsuuntautuneen tyypin, joka rakastaa seuraa, uusia, toki vanhojakin tuttavuuksia, pitkiä keskusteluja, naurua, vuorovaikutusta ym. Ja nyt tönks! Kaik on mänt! Hämärästi mä hahmotan mitä tapahtui, osin myös syyt, mutta mä en käsitä, miten tämä tästä taas muuttuisi.
Jossain kohtaa mä kyllästyin kaikkeen. Mä vietin paljon aikaa omien, melko syvälle itseeni, kokemuksiini ja historiaani menevien ajatusten parissa. Mun ystävien ajatukset alkoivat tuntua kauhean pinnallisilta, kuuntelin kyllä kiltisti ja olin kiinnostunut ja kannustava. Niin mä olen aina tehnyt. Jos joku on mua tarvinnut, mä olen vastannut tarpeeseen. Sama pätee mun tiiviin sukuni kanssa. Mä olen ollut olemassa ihan jokaista varten, niin kovasti mä olen sitä ollut, että mun psyyke lopulta rakenteli ihan omia persooniaan palvelemaan vaativimpia yksilöitä. Niin paljon mä halusin vaan riittää, olla hyväksytty, kuulua porukkaan ja olla edes jollekin ilon ja ylpeyden aihe. Edes mun vanhemmille. Mutta mä kyllästyin lopulta sukuunkin.
En mä edelleenkään näyttänyt mieltäni kenellekään enkä kiukutellut. En varsinkaan kertonut todellisia tunteitani (ärsyyntyminen, kateus, katkeruus, viha, suru, riittämättömyys...) Mä vaan jotenkin aloin jättäytyä pois ihmisten elämästä. Lopetin kyläilyt, puhelut, lopulta fb-seinällä kommentoinnitkin. Eikä kukaan kysellyt perään. Kertaakaan. Siinä oli mulle todistetta riittämiin. Mua ei oikeasti kaivattu missään. Siinä kohtaa kai tämä kaikki muuttui yksinäisyydeksi ja sitä kautta uudeksi, entistä syvemmäksi masennukseksi. Muutaman viimevuoden ilot tuntuvat kaukaisilta, ajatus vastaavan saavuttamisesta uudelleen tuntuu utopialta. Ilo omasta kehityksestäni ja selviytymisestäni on latistunut olemattomiin. Kysyn vain: "mitä sitten?" Mitä mä itselläni teen, jos ei ole ketään, jonka kanssa tämä kaikki jakaa. Mä en jaksa kelvata muille vain muiden ehdoilla. Mä tiedän syyn olevan mussa itsessäni, mä annan muiden käyttää itseäni, mutta mä en vaan osaa muuta.
Mä mietin ja mietin, mikä tekisi mut nyt onnelliseksi. Toinen ihminen. Ei välttämättä mikään parisuhde. Mutta toinen ihminen, jonka kanssa keskustella ja vääntää maailman asiat nurin ja taas ympäri. Joku, joka heittäisi mun kanssani noppaa, löisi korttia, pelaisi shakkia. Joku joka nauraisi mun kanssa yhtä typerille ja mustille asioille, joku sairaalla huumorintajulla varustettu. Joku jonka kanssa vaikka tehdä joskus ruokaa ja syödä, puhua siinäkin yhteydessä. Joku jonka kanssa saunoa, käydä metsässä ja kalalla. Joku jonka kanssa mennä teatteriin tai konserttiin tai vaikka kesäiltana juomaan puistoon pussikaljaa. Ihan sama. Joku, johon olisi mind connection, aivot palaisi tiimipeliä samalla levelillä. Mä teidän että sellainen ihminen on olemassa ja mietin olenko niin siunattu, että löydän toisen, melkein samanmoisen. Mä en oikein meinaa jaksaa enää yksin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti