11 vuotta sitten mä kirjoitin äidille kortin. Mä halusin antaa kaiken anteeksi, aloittaa puhtaalta pöydältä. Muuntelin Jörg Zinkin tekstiä kirjasta Kirje äidille.
”Ei kaikki ole sinun syytäsi.
Etkä sinä ole vastuussa kaikesta
mitä tapahtuu. Mikä sinun perhettäsi kohtaa.
Aseta lopullinen vastuu siitä,
mikä hajoaa, takaisin Jumalan käsiin.
Jumala voi johdattaa
sinun lapsesi luoksesi kauheita kiertoteitäkin.
Ei sinun tarvitse olla se,
joka aina tietää mikä olisi oikein.
Pidä sylisi auki jokaiselle lapsellesi,
joka ottaa askeleen sinuun päin.
Vaikka ujonkin askeleen.
Yhdessä me kuljemme vaivalloista tietämme
halki maan, jota emme vielä tunne.
Rauhaan.
Ja ehkä me kerran seisomme uudella rannalla,
hengitämme syvään ja laskemme taakkamme maahan. ”
Äiti kilahti. Se suuttui. ”Hän on tehnyt tilinsä selväksi itsensä kanssa.” Mä kuulemma mollasin tai haukuin häntä tällä. Ilmoitin hänen epäonnistuneen. Niin, tarvitaanko siihen todella minun ilmoitukseni? Eikö hän tiedä sitä itse, koska on ”tehnyt tilinsä selviksi itsensä kanssa”? Voisi olettaa näin, mutta jos tilien selvittäminen tarkoittaa samaa kuin kaiken totaalinen kieltäminen, ollaan pahasti männikössä. Koivikkokin käy, mikäli haluaa luoda tähän yhteyteen mielikuvan jostain kansallisromanttisesta keskikesäisestä hetkestä. Sama se, yhtä utopistinen asia se on kuin nuoren ihmisen hatara kuvitelma siitä, että kaikki muuttuisi joskus hyväksi.
Mä ojensin käden äidille. Mä pyysin sitä tulemaan askeleen mua lähemmäs, näkemään, mitä tätä kaikki on mulle ollut ja tehnyt, ja että silti mä rakastin, halusin jättää kaiken tuon taakse ja pyyhkiä tahrat pöydältä, vaikka ne pinttyneimmät olisivatkin jääneet. Se ei olisi haitannut, koska joihinkin silmä olisi jo tottunut. Reaktiollaan äiti kuitenkin vahvisti kaiken mun historian kuvastumaan loputtomasti mun eteeni, vailla mahdollisuutta menneeseen jättämiseen. Kylmyyttä, itsekkyyttä.
En jaksa ymmärtää. En halua. Eikä mun tarvitse. Mä en ole vastuussa kaikesta mun historiasta. Enkä etenkään äidin. Äiti oli, jossain kohtaa, vastuussa. Nyt mä olen vain yksin, itse vastuussa elämästäni. Ja se tuntuu mahdottomalta. En tarvitse anteeksipyyntöjä. Mä toivoisin vain myönnettävän avoimesti elämän menneen joskus aivan pieleen. Sitä myönnytystä ei tule. Mun pitää selvitä yksin. Ei ole äitiä, vain välttämätön henkilö mun elämässäni, jota en saa amputoitua. Ei myöskään ole mitään Zinkin tekstissä mainittua jumalaa. On vain tämä tässä nyt ja se haisee vain mädältä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti