Tein viikonlopun aikan ihan pienimuotoisen come backin suvun piiriin. Tapasin kaksi vanhinta pikkusiskoani ja puhuin tädin kanssa puhelimessa. (Muun ajan mä sitten vain nukuin, yötä päivää.) Oma-aloitteista oli tosin vain vanhimman siskon tapaaminen. Avauduin vähän hänelle muistoistani hänen leikatessa hiuksiani. En tiedä oliko se millään tavalla edistystä. Sain kuitenkin sanottua ääneen asioita, joita mä en saa sanottua edes terapiassa. Edes vanhempi siskoni ei muista näitä tapahtumia. Mä olen ainoa, joka niitä kantaa mukanaan.
Toinen epäkiitollinen tehtäväni on ollut aikoinaan selitellä, oikeammin valehdella kaikki tapahtunut hyväksi, koska mä en ole voinut kertoa totuutta kenelläkään etten olisi joutunut kantamaan syyllisyyttä kenenkään mielen pahoittamisesta. Koen vieläkin häpeän kaikesta kaatuvan mun niskaani. Olen sataprosenttisen varma, että äiti kiistäisi kaiken, tekisi minusta valehtelijan, hän kun on minuakin parempi valehtelmaan asiat oikealle tolalle. Vaiko väärälle, en tiedä.
Miten mä voin kohdata mitään asioita, jos minkään ei sallita olla totta? Miten silloin voi edes hyväksyä mitään? Mä en jaksa pakottaa asioita. Mua vaan vituttaa ja väsyttää tämä kaikki. En mä pyydä mitään kauhean suurta mielestäni, ihan pientä palaa oikeutta vaan, ja sitä , että joku "vastuuhenkilö" mun lapsuudestani myöntäisi toimineensa virheellisesti. Mutta ei sitä tapahdu, koska oikeastaan mä en pyydä sitä, mä vaan toivon. Ja vaikka mä pyytäisin, saisin vain paskaa niskaani. Ihan sama siis, aivan tuhoon tuomittua tämä on kaikki.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti