Mun sisälläni on iso, epämääräinen möykky jotain. Terapeutti väitti niitä tunteiksi. Mä en oikein usko. Se möykky nimittäin tikittää ja mulla on vahva intuitio, että jos sen kiinnitykset sen ympäriltä pettää, tai edes vähäsen murtuu, se ei vuodakaan tyhjäksi pikkuhiljaa vaan räjähtää kaikessa kauheudessaan jonkun pahaa aavistamattoman silmille. Mun vaarallisuudessaan ydinjätteesen rinnastettava sisimpäni leviäisi kaiken kansan näkösälle ja kuuluville kuin ne kuuluisat enon eväät. Tosin on myönnettävä, että mulla ei ole aavistustakaan eikä pienintäkään aiempaa kokemusta siitä, miten enon eväät ovat joskus levinneet kuuluville. Käyttämässäni kielikuvassa lie virhe. Ihan niin kuin minussakin.
Ja enon eväät? Wooot? Mistäköhän tuokin sanonta on saanut alkunsa? Lapsena mä näin sieluni silmin (mitkä ja missä nekin lienevät) touhukkaan enon, joka mun mielikuvissani kiiruhti kalaan. Sillä oli tietysti kalaretkelle eväät mukana. Sitten se sohelsi vapojensa kanssa niin, että eväslaatikko meni nurin. Se oli ehkä se sama eno, joka sitten myös putosi veneestä. Muistan kuvitelleeni enolle valkoisen paidan, keltaisen lippahatun ja vaaleansiniset ööverhaalarit (vähän kuin Myyrällä). Eno oli piirroshahmo, sillä oli iso nenä ja se muistutti vähän Teuvo Lylyä.
Myöhemmissä elämänvaiheissani enon leviävät eväät ovat kääntyneet inhorealistiseksi mielikuvaksi örveltävästä alkoholistienosta, jonka grillisärpimet päätyvät korkeasta promillemäärästä johtuen asiakaspalautuksena mökkisaunan taa. Tämä eno ei muistuta Teuvo Lylyä myyrä-haalareissaan vaan sillä on yllään ihan tietty harmaa verryttelypuku ja tutunomaiset kasvonpiirteet.
Ja näin mä onnistuin taas dissosioimaan hyvin alkaanen kuvauksen sisimmästäni joksikin aivan muuksi. Että mä olen hyvä tässä. Kokeillaan niistä tunteista rupatella sitten taas joku toinen kerta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti