Hajoamisia

Sekavaa.

Sain viikko sitten terpan jälkeen jonkun ihme vision kirjoittaa äidille jotain, mitä mä en ikinä voi sille oikeasti monesta syystä sanoa. Kolme kappaletta tuli teksitiä ruudulle, siitten oli vuorossa hajoaminen atomeiksi. Ensin tuli kurkkuun iso, kova pala ahdistusta. Sitten joku pieni ääni (liekö ollut terpan ääni) hoki mun päässä, että anna sen tunteen tulla, tunne se koe se... Ja minähän tunsin. Se oli kamalaa.

Jos mun pitää toipumiseni vuoksi käydä montakin tuommoista myrskyä läpi, mä taidan tulla hulluksi, täysin nykyisestä poikkeavalla tasolla. Se oli jotain aivan hervotonta, huutoa, itkua, raivoamista. Mutta sitä mä jäin miettimään, että mikä se tunne sitten oli. Suru? Viha? Raivo? Pettymys? Yksinäisyys? En mä osaa sitä nimetä, en vaan osaa. Voi olla, että se oli noita kaikkia. Mistä mä sen voisin tietää?

Mitää kauhean mullistavaa tuo tunteenpurkaus ei kyllä saanut aikaan, mutta se olikin vasta niin pieni pala kaikesta, yksi ainut muisto tuhansien joukossa. Jos nyt jotain positiivista haen, niin sain oikein sujuvasti nukuttua kolme yötä peräjälkeen lääkkeittä, niin paljon tuo vei voimia. Nyt olenkin sitten viikon sujuvasti vältellyt ajattelemasta ja kirjoittamasta yhtään mitään aiheeseen liittyvää.

Oli outoa, että mä en tuon "kohtauksen" jälkeen enää edes muistanut mitä mä olin kirjoittanut (dissosiaatio?). Enkä mä oikeastaan halua muistaakaan, en ole lukenut koko pätkää tuon jälkeen, vaikka se tuolla koneen syövereissä onkin tallessa. Pohjaa tälle tapaukselle varmaankin loi terpan kanssa käyty keskustelu mun varhaisista vuorovaikutussuhteista, tai oikeammin siitä, että niitä ei mainittavasti ole siinä merkityksessä ja muodossa, mitä lapsen kehitykselle on tarpeellista.

Vapisevin askelin suuntaan terppaan taas huomenna. Onko pakko ottaa uusinta viimeviikkoisesta? Ja perimmäinen kysymys: kuinka monta kertaa vielä?