Mä en voi mennä nukkumaan sänkyyni, koska sun tuoksusi on siellä niin kipeän selvästi.
Mitä mä oikein sulta haen? Voisinko ikinä oikeasti elää sun kanssasi lähekkäin? Tänään mä pohdin, mitä tapahtuisi, jos sä tulisit sanomaan mulle, että haluat elää mun kanssani. Miten mä reagoisin? Varmaankin tulisin hyvin onnelliseksi, aluksi ainakin. Mutta mitä sen jälkeen. Jatkuisiko se onnellisuus? Vai pelästyisinkö mä pikapikaa ja pakkittaisin ulos koko jutusta? Mä tiedän, että sun täytyisi tehdä mieletön määrä uhrauksia päästäksesi mun luokseni. Kävisikö niin, että mä kokisin siksi velvollisuudekseni jäädä, vaikka tulisin loppuiäkseni onnettomaksi? Vai pääsisikö kaikki näin pitkälle ja mä vetäytyisin kuitenkin ja jättäisin valtavan määrän tuhoa ymäpärilleni? Ja miksi mä vetäytyisin? Siitä pelostako, että kuitenkin se kaikki päättysi taas ja säkin hylkäisit mut?
Mä en pidä itseäni ollenkaan mylmänä ämmänä, vaikka mä osaan todellakin käyttäytyä niin, mutta tekisinkä mä sittenkin niin, että multa menisi mielenkiinto jos sä tulisit mun luokseni. "Mä en halua sua enää, mä tiedän saaneeni sut jo." Ei mun sydämeni niin voisi oikeasti tehdä, mutta ylittäisikö mun mieleni suojamekanismi mun sydämeni äänen?
Niin, mitä tapahtuisi, jos se olisi totta? Sitä mä en voi mennä mun sänkyyni sun tuoksusi syliin miettimään. En jaksa nyt kohdata sua, se kivistää sydämessä. Vielä vähemmän jaksan kohdata itseni. Siksi jään tähän sohvalle taas yöksi, itsestäni irralleen.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti