Oceanus Procellarum

Voi emootiolla päähän!

2011-08-15T22:17:00.000+03:00

Ihan tuhannen vittumaista, kun on joskus salasutinoinut jonkun kanssa ja sit tää sutina sutinoi "salaa" jonkun toisen kanssa siitä läheltä. Ei ole mitään oikeutta olla mustasukkainen, kun se sutina ei ensinkään kuulu sulle, mutta kun se ei kuulu sille toisellekaan. Ja sitten tyhmä miettii pienessä päässään, että jos niillä on kumminkin enempi ja kadehtiikin vähän, vaikka ei edes tiedä tarkkaan mitä kadehtisi.

En tiedän miten suhtautua. Pitäskö olla kuin ei tietäisikään vai heittäisikö ihan pientä piikkiä sopivan tilaisuuden tullen ja aiheuttaisi kiusaantuneisuuta? Tekisi mieli ihan vähän ilkeillä, ja mitäpä se kertookaan minusta? Se kertoo, että oon alhainen kademieli ja haluan yksinoikeudet mun sutinoihini ja semmoinen peli se ei vaan vetele. Siitä on tultava loppu. Tai sitten se vähän kertoo siitä, että mulla oli siellä mukana pikkiriikkinen tunteenpoikanen kuitnekin ja nyt vähän kaihona ollaan. Perkele!

Kyllä nyt tuli runsas mitallinen omaa lääkettä päin naamaa. Parempi pitää varansa, ettei siitä tule oikein tippapussillinen iv:nä mun systeemiini. Pahuksen pahus!

Miss Tunnevamma kaataa ja koukuttaa

2011-08-10T19:06:00.001+03:00

Koskahan mä lopetan. Tilkkanenkin alkoholia tekee mut täysin vastuuttomaksi. Kaavaa toistuu ja toistuu. Kivannäköinen mies, (yleensä kyllä jo ennestään tuttu), kevyttä flirttiä, koukuun ja kaato. Aamulla idea ei tunnu välttämättä yhtä hyvältä. Tässä tapauksessa tuon lievän morkkiksen tunteen aiheutti se, että itselleni epätyypillisesti, tämä herra oli mulle täysin vieras. No, eipä hänestä ole kuulunut sen jälkeen. Hyvä, toivon ettei kuulukaan.

Elämässäni pyörii tällä hetkellä useampi mieshenkilö, jotka voisivat vetäytyä uusille vesille, koska miss Tunnevammaa ei vaan satu kiinnostamaan. Mä en tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että tyyppi ei alkaisi välittömästi ällöttää mua osoittaessaan pidempiaikaista kiinnostusta.

Mua ei kiinnosta kuin yksi ihminen. Ihan oikeasti kiinnostaa, jopa niin, että mä saattaisin kuvitella rakentavani tän ihmisen kanssa jotain oikeaa. En ole kokenut moista halua yli neljään vuoteen. Pelottaa. Mitä jos mä saan tämänkin koukkuun ja sitten mä en taas halua sitäkään. Mitä jos mun sydän on vaan niin rikki, ettei se enää toimi vallitsevien lakien mukaan? Oikeasti, mä haluaisin onnistua, mutta se onkin sitten erinäisen työn takana saattaa koko asia edes alulle.

Uskallanko ottaa haasteen vastaan? Uskallanko mä laittaa itseni alttiiksi? Uskallanko myöntää jollekin pitäväni hänestä, olaveni aiankin kiinnostunut? Mä luulen etten uskalla. Mä pelkään liikaa, että tää tyyppi ei olekaan kiinnostunut musta ja mä en osaisi käsitellä asiaa. Musta tuntuisi, että mä joutuisin naurunalaiseksi, pilkatuksi, että toisesta tykkääminen on jotenkin noloa ja häpeällistä. Näistä peloista ja tunteista mä todella tiedän, että nyt ei puhuta mistään ravintolakaadosta. Nyt mä olen oikeasti itse mukana pelissä ja mä pelkään, mitä tapahtuu jos mut torjutaan. Nämä pelot ja häpeät on mussa niin syvällä.

PS. Huomasin jo kerran ennenkin maininneeni tämän unelmien prinssin tässä bogissa. Tämän on pakko olla hyvin vakavaa. ;)

Worst sex I´ve ever had

2011-08-05T11:38:00.000+03:00

Löysin kesän aikana ikioman Howie Halbersteinin. Ok, ei välttämättä aukea kaikille, mutta SATC-fanit tietävät ihmistyypin. Voi luoja!

"We had sex like we were teenagers again. Meaning, he had no idea what he was doing, and I didn't say anything." ja "It was jackrabbit sex, you know, pound, pound, pound, pound, pound..." ja " It´s basically masturbating with a woman instead of your hand"

Lisäselvennystä täältä, noin kohdasta 6:10 eteenpäin.

Se oli kamalaa, toinen piti itseään suurena rakastajana, ja mainittava on myös, että jäi jälkikäteen lahkeeseen roikkumaan. Oikeasti, se oli vain "fling" ja nyt tämä erittäin itsevarma heppu rakentaa sen surullisen esityksen pohjalta meille yhteistä tulevaisuutta, pyytää muuttamaan toiseen kaupunkiin ja ties mitä. Miten mä nyt kerron, että I used you for sex, it was a one-nighter. Tästä tulee vielä rumaa. Onko ihan pakko tunkea itsensä jokaisen mahdollisen syliin? Ei, mutta tähän oli. Mä niiiiiiiiiin kadun, enkä vähiten siksi, että mä en ole ikinä kokenut mitään niin maatajärisyttävän hirvittävää. Se tunne, kun jää ihan mykäksi, kun ei vaan voi edes sanoa mitään, ei mitenkään ohjailla tilannetta, olla vaan siinä ja toivoa, että homma loppuisi äkkiä. Mitä?!? Uusinta aamulla. Eiiiiii!

Tässä hengessä pieni soma laulelma suoraan Youtubesta:

Tunnelukko-testi

2011-07-20T01:47:00.000+03:00

Täältä blogista löysin mielenkiintoisen tunnelukko-testin. Tulokset todellakin pysäyttivät miettimään. Mun toinen nimenihän pitäisi olla Tunnelukko! Tulokset ovat pitkät, mutta liitän ne nyt kuitenkin tähän, ehkäpä enimmäkseen itselleni talteen. Tämä on todellakin jotian, minkä pohjalta aion keskustella terpan kanssa, kunhan tämä "kesäloma" loppuu. Kaikki mitatut tunnelukot olivat keskivahvoja, vahvoja tai erittäin vahvoja. Testi tosin kehoittaa miettimään, josko jokin ei pidäkään paikkaansa, mutta mun kohdalla nämä menivät nappiin kaikki. Ehkä voisi ajatella edistykseksi sen, että mä tunnistan edes tämän kaiken.

Tuokseni:

TUNNELUKKOSI OVAT:

Alistuminen

Tunnelukon voimakkuus:keskivahvaMinulla on vaikeuksia pitää puoleni ja siksi tuntuu usein että toisten vaatimukset ohjaavat elämääni. 4
Olen kiltti ja joustava sekä vältän ristiriitoja. 3
Teen liikaa muiden hyväksi ja liian vähän itseni hyväksi. 5

Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Muiden on helppo tulla toimeen kanssasi, koska olet joustava ja vältät ristiriitoja. Et osaa asettaa rajoja, teet enemmän kuin muut asioiden eteen ja sinun on vaikea vaatia että oikeuksiasi kunnioitetaan. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Antaudut enemmän tai vähemmän toisten kontrolloitavaksi, koska haluat välttää ikävän seuraamuksen. Pelkäät että joku rankaisee, kritisoi, kostaa, torjuu tai hylkää sinut. Sinusta tuntuu että sinulla ei ole sen suhteen vaihtoehtoja, sinun on yksinkertaisesti pakko alistua. Saatat pitää muiden mielipiteitä ominasi ja sinusta voi tuntua ettei sinulla ole mielipiteitä asioista tai et ainakaan ilmaise niitä suoraan. Ehkä puhut asioista kuten arvelet kuulijan haluavan etkä osoita avoimesti erimielisyyttäsi. Joskus saatat ottaa välinpitämättömän "aivan sama" asenteen. Saatat kokea voimattomuutta vaikuttaa elämäsi tapahtumiin ja toivot asioiden vain jotenkin järjestyvän – kuin ihmeen kautta. Et ilmaise avoimesti tarpeitasi, mielipiteitäsi, kiinnostuksen kohteitasi, halujasi, toiveitasi, haaveitasi tai unelmiasi, koska et pidä niitä oikeina tai tärkeinä. Piilotat myös tunteitasi, varsinkin vihan tunnetta, mikä saa sinut välttelemään konflikteja. Uskot että sinua pidetään pahana, jos ilmaiset vihaasi. Vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen, joka yleensä purkautuu joko passiivisena vihan ilmaisuna kuten pienimuotoisena kostamisena, juoruamisena, viivästelynä, kiukutteluna tai yllättävinä aggressiivisina kiukunpurkauksina. Viha voi synnyttää myös halua kapinoida ja uhmata tahoja, jotka koet auktoriteetiksi (esim. esimiehet, viranomaiset, puoliso). Ihmissuhteissasi toiset ovat yleensä niskan päällä. Sinua saattavat kiehtoa ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia, käyttäytyä tai tuntea. Koska et osaa pitää puoliasi ja ilmaista tunteitasi ja tarpeitasi, myös ystäväsi tai puolisosi saattavat käyttää sinua hyväkseen omien tarpeiden tyydyttämisessään. Sinusta voi tuntua että olet ansassa parisuhteessa.

Vaativuus

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaMinun on hoidettava kaikki velvollisuuteni ennen kuin voin levätä. 6
Minun täytyy tehdä parhaani, toiseksi paras ei kelpaa. Aina on vara parantaa. 5
Menestyn elämässäni mutta minun on vaikea pysähtyä nauttimaan siitä. Elämä tuntuu suorittamiselta. 6

Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Saatat olla perfektionisti, työnarkomaani tai arvostat asemaa, valtaa, rikkautta, materiaa ja kauneutta. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä - olla tyytyväinen siihen mitä sinulla juuri tällä hetkellä on. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Kumppanisi tulee olla täydellinen - kaunis tai komea, lahjakas ja menestyvä. Kumppanisi ja lastesi on täytettävä odotuksesi, muussa tapauksessa saatat pettyä ja olet kriittinen. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.

Suojattomuus

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaPelkään ja olen huolissani siitä että minä itse tai läheiseni sairastuvat tai joutuvat onnettomuuteen. 6
Murehdin jatkuvasti raha-asioita ja pelkään että joudun vararikkoon tai menetän asemani. 6
Minusta maailma on vaarallinen paikka, vaaroja tuntuu olevan kaikkialla. 3

Olet kova huolehtimaan ja usein peloissasi - koet olosi turvattomaksi. Murehdit kohtuuttomasti terveyttäsi, vaaroja tai onnettomuuteen joutumista, taloudenhoitoa tai kontrollin menettämistä. Saatat valita kumppanin joka auttaa ja suojelee sinua tai odotat että kumppanisi on peloton ja vahva - kyvykäs suojelemaan sinua vaaroilta. Pelkosi saattavat aiheuttaa sinulle ahdistus- tai paniikkikohtauksia - tai sitten olet jatkuvasti enemmän tai vähemmän ahdistunut etkä voi nauttia arjesta. Saatat turvautua riippuvuuksiin ahdistuksen helpottamiseksi. Pyrit varmistumaan että olet turvassa. Siksi olet oppinut välttelemään riskejä: hissejä, autoilua, kaupungilla liikkumista, matkustamista, investointeja tai uramahdollisuuksia - pitäydyt mieluummin vanhassa tutussa ja turvallisessa. Pelot rajoittavat elämääsi ja läheisiäsi joiden täytyy sopeutua pelkoihisi. Jatkuva murehtiminen ja vaarojen välttely tyypillisesti lisää entisestään välttelykäyttäytymistä ja voimistaa pelkoja ja suojattomuuden tunnelukkoa.

Ulkopuolisuus

Tunnelukon voimakkuus:vahvaEn oikein sovi joukkoon vaan koen usein itseni ryhmässä ulkopuoliseksi. 5
Olen jollain perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. 5
Välttelen sosiaalisia tilanteita koska joudun olemaan niissä varuillani. 3

Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Pelkäät, että sanot tai teet jotain väärin. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta - kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi - voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Vajavuus

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaIhmiset saavat minut toisinaan tuntemaan itseni arvottomaksi tai häpeälliseksi. 5
Minun on vaikea ymmärtää miksi kukaan voisi oikeasti pitää minusta. 6
Esitän ihmisille muuta kuin todella olen ja pelkään, että paljastun ja huonommuuteni tulee ilmi. 6

Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan - myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.

Hylkääminen

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaPelkään että menetän rakastamani ihmiset tavalla tai toisella. 6
Rakastun ihmisiin jotka eivät halua tosissaan sitoutua tai pelkään itse sitoutumista. 6
Minun on vaikea kestää lyhyttäkään eroa läheisistäni ja ahdistun jos joku josta välitän ottaa minuun etäisyyttä. 3

Menetyksen pelko ohjaa elämääsi - olet huolissasi yksin jäämisestä. Uskot että läheisesi kuolevat tai jättävät sinut. Pelkäät jääväsi yksin ja luultavasti takerrut läheisiin ihmisiisi, mutta samalla karkotat heidät luotasi - pahin pelkosi on kuin itseään toteuttava ennuste. Menettämisen pelkoa seuraa luottamuksen puute joka tulee usein ilmi kontrollointina, omistushaluisuutena ja mustasukkaisuutena. Kaipaat ja tarvitset muiden läsnäoloa, yksinolo tuntuu vaikealta. Riippuvuudet voivat olla selviytymiskeinosi, joilla yksinolon aiheuttama ahdistus tuntuu siedettävämmältä. Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Saatat ajatella, että jos toinen ei ole kanssasi nyt, hän ei kohta ehkä ole kanssasi lainkaan. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy. Ehkä pidät välillä välimatkaa ystäviisi, ettei heistä tule liian tärkeitä sinulle. Toisaalta saatat vaipua epätoivoon jos tulkitset ystävän ottavan etäisyyttä. Menetyksien myötä tunnelukko vahvistuu ja alat uskoa ettei mistään löydy kestävää suhdetta.

Kaltoin kohtelu

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaEn luota toisiin ihmisiin kovin helposti vaan uskon että minut ennen pitkää petetään tai minua loukataan. 6
Läheiset ihmiset ovat käyttäneet minua hyväkseen tai kohdelleet minua kaltoin. 6
Suojelen itseäni ja pidän ihmiset etäällä etteivät he voi loukata minua. 3

Pelkäät, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät sinua jollain tavoin hyväkseen. Et luultavasti koe oloasi luottavaiseksi ja turvalliseksi vaan näet uhkakuvia ihmissuhteissasi. Sinun on yleensä vaikea luottaa ihmisiin. Saatat suhtautua epäillen toisten aikomuksiin ja uskot läheistesi pettävän sinut tavalla tai toisella. Et päästä ketään lähellesi etkä uskalla avautua ihmissuhteissasi. Olet varovainen ja saatat testata ovatko ihmiset luottamuksesi arvoisia. Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin.

Epäonnistuminen

Tunnelukon voimakkuus:keskivahvaEn ole mielestäni yhtä lahjakas enkä ole niin menestynyt koulussa tai työelämässä kuin muut. 4
Välttelen haasteita ja vaikeita tehtäviä etten epäonnistuisi ja tulisi nöyryytetyksi. 3
Vertaan usein itseäni toisiin ja pidän itseäni jollain tavoin epäonnistuneena. 5

Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin. Epäonnistumisen tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Välttelet vähänkään vaativia työtehtäviä joissa on epäonnistumisen mahdollisuus - mieluumimn pelaat varman päälle. Tämä takaa sen, ettet opi ja kehity työssäsi. Jos pidät itseäsi epäonnistuneena työssäsi, pidät ehkä itseäsi kaikin puolin epäonnistuneena. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä.

Tunnevaje

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaEn saa tarpeeksi rakkautta, huolenpitoa enkä hellyyttä. 6
Suhteen alussa olen toiveikas ja uskon löytäneeni elämäni kumppanin. Suhde päättyy kuitenkin aina pettymykseen. 6
Minulla ei juurikaan ole ollut ketään, joka todella ymmärtäisi, kuuntelisi ja välittäisi minusta. 6

Sinusta tuntuu että kukaan ei tyydytä rakkauden ja huolenpidon tarvettasi, ja luultavasti uskot ettei kukaan todella kuuntele eikä ymmärrä sinua. Saatat välttää rakkaussuhteita, suhteet jäävät lyhyeksi tai sitten suojaat itseäsi ihastumalla henkilöön joka ei ole saatavilla. Saatat ihastua kylmiin, torjuviin, pidättyviin ja vähän antaviin henkilöihin. Jokin heissä viehättää sinua. Suhteet päättyvät usein alkuhuuman ja kovien odotusten jälkeen karvaaseen pettymykseen. Ehkä suuri toiveesi siitä että kumppanisi muuttuisi ja vielä joskus voisi täyttää tarpeesi pitää sinut suhteessa kylmän kumppanin kanssa. Saatat odottaa, että rakastettusi pitäisi lukea ajatuksesi ja osaisi automaattisesti tyydyttää hellyyden ja läheisyyden tarpeesi. Sinulle ei ole ehkä tullut mieleesikään ilmaista tarvettasi, sen sijaan saatat vetäytyä tai loukkaantua jos toinen ei pysty täyttämään rakastetuksi tulemisen kaipuutasi. Toistuvat vaille jäämiset vahvistavat tunnelukkoa ja uskot entistä vahvemmin ettet koskaan löydä elämäsi kumppania ja ettet ikinä saa tarvitsemaasi rakkautta.

Emotionaalinen estyneisyys

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaMinun on vaikea ilmaista tunteitani spontaanisti. 4
Sisälleni kertyy vihaa ja mielipahaa, joita en juurikaan ilmaise. 6
Pyrin kontrolloimaan itseäni etteivät tunteet vie minua mukanaan. 6

Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti.Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi.

Pessimismi

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaKiinnitän paljon huomioita elämän negatiivisiin asioihin. 6
Vaikka jotain hyvää tapahtuisi, pelkään että seuraavaksi tapahtuu jotain ikävää. 6
Pyrin olemaan huolellinen etten tekisi vääriä asioita, jotka voivat johtaa katastrofiin. 3

Olet pessimisti, ja kiinnität huomiota enemmän elämäsi kielteisiin kuin positiivisiin asioihin. Olet kova huolehtimaan ja murehdit tulevia tapahtumia tai tilanteita. Jos asiat tuntuvat menevän hyvin, se vaikuttaa vain väliaikaiselta. Jos jotain hyvää tapahtuu. odotat että jotain pahaa on tapahtumassa seuraavaksi. Pelkäät, että saatat tehdä päätöksiä jotka johtavat kriisiin tai katastrofiin. Pelkäät virheitä ja pyrit siksi olemaan mahdollisimman huolellinen.

Hyväksynnän haku

Tunnelukon voimakkuus:vahvaMinulle on tärkeää että kaikki ihmiset pitävät minusta, myös sellaiset joista minä en pidä. 5
Kun teen päätöksiä, joudun miettimään hyväksyvätkö muut valintani ja miten he reagoivat päätöksiini. 4
Yritän kuulua joukkoon ja muuntaudun sen mukaan mitä odotan toisten haluavan minulta. 5

Sinulle on tärkeää, että kaikki ihmiset pitävät sinusta, jopa ventovieraat. Pyrit olemaan muille mieliksi. Vaikka et pitäisi jostain henkilöstä, haluat kuitenkin että hän pitää sinusta. Pyrit miellyttämisellä siihen, että sinut hyväksyttäisiin tai että saisit tunnustusta. Näin koet itsesi arvokkaammaksi. Saatat tehdä pääköksiä ajatellen hyväksyvätkö vanhempasi, kumppanisi tai ystäväsi ne. Mietit miten muut suhtautuvat valintoihisi. Et ehkä uskalla tehdä asioita oman mielesi mukaan, koska pelkäät että sinua moititaan tai kritisoidaan. Ryhmässä yrität kovasti kuulua joukkoon ja saatat muuntautua sen mukaan, miten odotat muiden haluavan sinulta. Toivot että sinusta pidettäisiin, ja pyrit välttämään ristiriitoja tai toisten loukkaamista. Et esitä omia mielipiteitä torjunnan pelossa, tai sitten esität voimakkaita mielipiteitä testataksesi miten muut sinut hyväksyvät. Saatat pukeutua hyvin sovinnaisesti, ettet tuntisi itseäsi ulkopuoliseksi tai erilaiseksi. Teet paljon sen eteen, että ihmiset arvostaisivat sinua. Saatat hankkia menestystä, saavutuksia statusta, rikkautta tai kauneutta, jotta muut voisivat arvostaa sinua. Sinun on vaikea arvostaa itseäsi sellaisena kuin olet, sen sijaan muut ihmiset toimivat arvokkuutesi peilinä.

Riittämätön itsekontrolli

Tunnelukon voimakkuus:erittäin vahvaOlen impulsiivinen ja pitkästyn helposti, rutiinitehtävät ole minua varten. En aina mieti tekojeni seurauksia. 3
Minun on vaikea asettaa rajoja itselleni ja siksi teen liikaa asioita jotka ovat haitallisia minulle (esim. juon, syön, poltan, pelaan uhkapelejä). 5
Minun on vaikea hallita halujani, tunteitani ja mieleni yllykkeitä. Minun on vaikea ilmaista vihaa rakentavasti. 6

Olet hyvin impulsiivinen, annat mielijohteiden ohjata elämääsi. Sinun on vaikea keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa, koska mieleesi tulee toimintayllykkeitä ja haluaisit tehdä jotain muuta. Sinun on vaikea hallita omia halujasi, tunteitasi ja mielen yllykkeitä. Et aina mieti tekojesi seuraamuksia, mikä saattaa sinut ongelmiin. Olet ehkä joutunut ongelmiin auktoriteettien kanssa. Elämäsi on enemmän tai vähemmän kaaoksessa. Sinun voi olla vaikea ilmaista vihaasi rakentavasti, vaan se ilmenee raivokohtauksina ja sopimattomana käyttäytymisenä. Itsekurin ja rajojen puute johtaa helposti riippuvuuksiin: juomiseen, tupakointiin, ylensyöntiin, seksiriippuvuuteen, nettiriippuvuuteen tai muuhun ongelmakäyttäytymiseen. Aloitat hankkeita hetken mielijohteesta, mutta hankkeet jäävät usein puolitiehen, ja niitä useita menossa yhtä aikaa. Tylsistyt ja pitkästyt helposti, ja sinusta saattaa tuntua etteivät rutiinitehtävät ole sinua varten. Työelämässä impulsiivisuutesi saattaa johtaa toistuviin epäonnistumisiin, kun et pääse tavoitteisiisi. Ihmissuhteissa saatat etäännyttää läheisesi käyttäytymiselläsi. Saatat tuntea vetoa vaativiin, järjestelmällisiin ja kurinalaisiin ihmisiin, jotka tuovat vastapainoa kurittomuuteesi.

Uhrautuminen

Tunnelukon voimakkuus:keskivahvaMinun on vaikeaa pyytää muita huolehtimaan minusta. Toisten tarpeet menevät viime kädessä omieni edelle. 3
Tunnen syyllisyyttä jos en toimi toisten odotusten mukaan. 4
Löydän aina aikaa muille ja huolehdin läheisistäni. Olen tottunut kuuntelemaan toisten ongelmia. 5

Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Uhraudut, jotta et joutuisi kokemaan syyllisyyttä siitä, että et ole huomioinut riittävästi toisia. Uhraudut omasta tahdostasi, et toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät omasi. Saatat olla luonnostasi empaattinen, etkä halua toisten kokevan mielipahaa. Koet itsesi vahvaksi ja kannat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Sinun on helppo olla toisia kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Kuuntelet yleensä toisten ongelmia ja kerrot omistasi vähän. Löydät aina aikaa toisille. Teet suurimman osan kotitöistä tai olet vapaaehtoisena tekemässä ylitöitä töissä. Uhraat omia tarpeitasi lasten tai perheen hyvinvoinnin eteen. Saatat kokea ylpeyttä uhrautumisestasi, joka motivoi sinua uhrautumaan lisää. Et yleensä pidä siitä, että huomio kohdistuu sinun tarpeisiisi. Saatat vähätellä tarpeitasi ja torjua toisten avun. ”Ei minua varten tarvitse” saattaa olla tyypillinen kommenttisi, jos joku tarjoaa jotain sinulle. Sinun on vaikea pyytää apua tai neuvoja, koska sinun roolisi on auttaa ja neuvoa toisia. Sisimmässäsi koet kuitenkin vaille jäämistä, vaikka pyritkin sitä torjumaan. Toiveissasi on kuitenkin saada samanlaista tarpeiden huomioimista toisilta, varsinkin kumppaniltasi. Et useimmiten pyydä suoraan sitä mitä tarvitset, vaan ilmaiset itseäsi epäsuorasti tai toivot toisten lukevan ajatuksesi ja ymmärtävän tarpeesi automaattisesti. Pitkään jatkunut uhrautuminen johtaa kuitenkin siihen, että alat itse voida huonosti. Toisten jatkuva huomioiminen alkaa väistämättä herättää väsymistä, turhautumista ja suuttumusta, jota kuitenkaan et halua ilmaista avoimesti. Ilmaiset vihaasi passiivisesti, vaikkapa ottamalla etäisyyttä tai mököttämällä. Jos koet mitätöintiä, saatat kostaa etkä koskaan enää anna mitään. Toiset viihtyvät hyvin seurassasi, koska huomioit heidän tarpeitaan. Saatat tuntea vetoa tarvitseviin ja riippuvaisiin ihmisiin, joiden tarpeita voit loputtomiin täyttää. Viestit toisille, että sinulla ei ole tarpeita tai että ne eivät ole tärkeitä. Läheisesi pitävät sinua vahvana ihmisenä, joka on tottunut pärjäämään itse.

(En osaa tiivistää osaa tekstistä näkymättömiin, otan kernaasti vinkkejä vastaan.)

Testi löytyy myös osoitteesta: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.htm

No, tämän pohjalta on hyvä lähteä näkemään iloisia unia...

Kysymykset kaikki ilman vastausta jää...

2011-07-19T01:45:00.001+03:00

Mä en voi mennä nukkumaan sänkyyni, koska sun tuoksusi on siellä niin kipeän selvästi.

Mitä mä oikein sulta haen? Voisinko ikinä oikeasti elää sun kanssasi lähekkäin? Tänään mä pohdin, mitä tapahtuisi, jos sä tulisit sanomaan mulle, että haluat elää mun kanssani. Miten mä reagoisin? Varmaankin tulisin hyvin onnelliseksi, aluksi ainakin. Mutta mitä sen jälkeen. Jatkuisiko se onnellisuus? Vai pelästyisinkö mä pikapikaa ja pakkittaisin ulos koko jutusta? Mä tiedän, että sun täytyisi tehdä mieletön määrä uhrauksia päästäksesi mun luokseni. Kävisikö niin, että mä kokisin siksi velvollisuudekseni jäädä, vaikka tulisin loppuiäkseni onnettomaksi? Vai pääsisikö kaikki näin pitkälle ja mä vetäytyisin kuitenkin ja jättäisin valtavan määrän tuhoa ymäpärilleni? Ja miksi mä vetäytyisin? Siitä pelostako, että kuitenkin se kaikki päättysi taas ja säkin hylkäisit mut?

Mä en pidä itseäni ollenkaan mylmänä ämmänä, vaikka mä osaan todellakin käyttäytyä niin, mutta tekisinkä mä sittenkin niin, että multa menisi mielenkiinto jos sä tulisit mun luokseni. "Mä en halua sua enää, mä tiedän saaneeni sut jo." Ei mun sydämeni niin voisi oikeasti tehdä, mutta ylittäisikö mun mieleni suojamekanismi mun sydämeni äänen?

Niin, mitä tapahtuisi, jos se olisi totta? Sitä mä en voi mennä mun sänkyyni sun tuoksusi syliin miettimään. En jaksa nyt kohdata sua, se kivistää sydämessä. Vielä vähemmän jaksan kohdata itseni. Siksi jään tähän sohvalle taas yöksi, itsestäni irralleen.

Rakkauden kerjäläinen, vaiko peräti varas?

2011-07-18T01:56:00.000+03:00

On taas ollut sinkun elämässä vähän säpinääkin. Lienee turha sanoa, että taas on kyse ukkomiehistä. Ja kiitos, en tarvitse moraalisaarnoja.

Olen miettinyt paljon parisuhteita ja sitä, että mulla ei sellaista varsinaisesti ole. Olen kysellyt itseltäni, olenko vieläkään valmis tai haluanko. Päädyn joka kerta lopputulokseen, että ei, se ei nyt vaan sovi tähän kohtaan mulle. Sitten ärsyttää, kun muutamat ovat kääntäneet mun nykytilanteen siihen, että mä olen vaan niin epätasapainoinen, että sutinoin siellä täällä ja en tajua, että mä oikeasti vain rikon itseäni lisää. Mutta asia ei nyt vaan oikeasti ole niin.

Ensinnäkään, mä en yleensä lähde kenen tahansa matkaan. Mua ei voi baarissa joku randomheppu pokata ja viedä kotiinsa. Niinkin on joskus käynyt, mutta normaalisti ei kuulu tapoihini. Nämä miehet, joita mun elämässä pyörii, ovat jotenkin mulle muutenkin tuttuja, kuka mitäkin kautta. Nyt tämä tietty kuulostaa siltä, että mä pyöritän jotain kymmenien miehien armeijaa, mutta niinkään asia ei ole. Näiden kanssa vaan on helppo olla, molemmat tietävät pelisäännöt ja sen, että mitään tulevaisuutta ei ole ja sitä ei mietitä. Kyse on hetken läheisyydestä ja hyvänä pitämisestä, ei vain kylmästi seksistä. Siinä on tavallaan mukana tunne, se ei ole rakkaus, mutta se on luottamus. Ei mulle jää näiden jälkeen paha maku suuhun.

Yksi ongelma näissä ilmenee, nimittäin joskus, tutuista pelisäännöistä huolimatta mukaan lipsahtaa vähän jotain muutakin tunnetta kuin ystävyys. Se aiheuttaa välillä haikeutta ja pientä sydänkipua. Jos ajatellaan läheisyyttä ja suhteita ravintona, tunneravintona, mulle riittää tällä hetkellä muilta jääneet muruset. Kieltämättä mä varastan ne muruset, mutta nälkääni varastan, todelliseen tarpeeseen. Tämä ei ole multa puolustus, en mä näitä juttuja tarpeella perustele, mutta silti tämä menee tällä hetkellä jotenkin näin. Mulla on läheisyyden nälkä, toisilta tippuu jämiä ja mä nappaan ne ravinnokseni. Mulla ei ole henkisesti varaa nyt ostaa omaa kokonaista leipää, sitä paitsi mä en osaa päättää, millainen leipä on mun lemppari, sellainen, jota mä voisin syödä joka päivä elämäni loppuun asti ikinä toisenlaiseen vaihtamatta.

Jotkut muruset maistuu merkittävästi toista paremmalta ja joitain muruja on vaikea päästää elämästä pois. Silloin astuu esiin tämän elämäntyylin traagisempi puoli. Mutta kun on valintansa tehnyt, pitää kantaa seurauksetkin. Kyllä mä olen muutamat ikävän itkut joutunut päästämään, kun tuosta mun vierestä on lähtenyt joku, jonka kanssa juttu toimii joka tasolla hienosti, on helppo olla yhdessä, täysin luontevaa ja jonka kanssa on lämmin, hyvä ja turvallinen olla. Silloin sitä miettii kokonaisen leivän ostamista, mutta ei, mä en jaksa nyt syödä koko leipää. Mulla taitaa olla syömishäiriö myös emotionaalisesti. Jos mä ottaisin koko leivän, mun olisi pakko työntää lopulta sormet kurkkuun ja siinähän se olisi taas laulu valmis.

Ikävän kanssa pitää vaan oppia elämään. Viimeyö oli yksi hienoimpia aikoihin. Nyt on kaipaus kova. Melkein voisin vähän itkaista, mutta en sittenkään. Nielen tämänkin ja annan kaiken viimeyönä saadun lämmön kantaa mua siihen asti, kun seuraava murunen joltakin mun eteeni tipahtaa.

Olen tuntematon?

2011-07-01T08:30:00.000+03:00

Se pelätty terppa terppa tuli ja meni. Mä en saanut kerrottua mun edellisviikkoisesta hajoamisesta heti. Sitten mä koitin ikään kuin puolihuolettomasti heittää sen ilmoille sivulauseessa. Fiksu terppa saikin siitä kiinni, mutta mä en voinut puhua siitä enempää, mä en saanut suustani yhtään sanaa. Musta siitä on jotenkin kauhean noloa puhua, Mutta mä en pääse siihen syvemmälle, että mikä siitä tekee jotenkin hävettävää. Mä en koe muutenkaan, että tunteiden näyttämisessä olisi mitään noloa, päinvastoin.

Terpan mielestä mun tunteille ei ole annettu aikanaan lupaa, että mut on pakotettu pitämään ne sisälläni ja piilottamaan. Mutta se ei ole ihan niin. Mulle on aina sanottu, että kaikesta voi ja saa puhua ja blaa blaa blaa… Mut sitten kuitenkin mun tunteet on mitätöity, kun mä olen tuonut niitä julki. Mitä sä nyt tolleen ja ei noin voi ajatella ja sitä rataa. Sitä paitsi niillä mun tunteilla ei ole koskaan ollut niitä nimiä. Sekin kuulemma kuuluu vanhempien tehtäväksi varhaisissa kehitysvaiheissa. Miten se sitten tapahtuu, en mä tiedä, ehkäpä normaalin vuorovaikutuksen kautta. Sitä mulla ei ole ollut.

Jotenkin tämä liittyy myös mun äidin ja kasvattiäidin teatraalisuuteen. Kaikki on aina niin kauheen suurieleistä ja traagista. Asioilla mässäillään. Se kuvottaa mua, mä en pysty kuvaamaan miten paljon. Ällöttää, vituttaa, oksettaa. Esimerkiksi niiden pitää aina kysyä jotain tyhmää, jos vaikka oon ollut juniorin kanssa verikokeilla. Tyylin, ”Itkikö se?”. tämä semmosella ällösiirappisäälimässäily äänellä. No totta vitussa se itki, sekö tässä nyt on pääasia. Ihanku ne sais siitä jotain tyydytystä. Aina jos jollekin on sattunut jotain tavatona, se pitää kertoa jotenkin tympäisevällä tavalla. Kun sukulaiselta leikattiin joskus aivokasvain ja se kerrottiin mulle, piti lopuksi vielä oikein tähdentää, että ihan kallon sisälle mentiin. Ihanko totta! Enpä olisi arvannut, että aivokasvain leikataan kallon sisältä. Kaipa sitä olisi pitänyt jotenkin kauhistella ja päivitellä, sillä olisi pitänyt mässäillä. Tällainen suurentelu saa mut voimaan pahoin ja tällä käyttäytymisellä on ollut ja on edelleen jonkinlainen vaikutus mun kykyyni ilmaista mun tunteitani.

Pitäis varmaan ihan oikeasti perustaa joku tunnevammayhdistys. =/ Mä voisin toimia kunniapuheenjohtajana…

Häiriökäyttäytymistä

2011-06-21T08:30:00.000+03:00

Se tekee taas tuloaan. Syömiseen liittyvä häiriökäyttäytyminen. En voi käyttää termiä syömishäiriö, koska lääkäri sanoi minulle joskus, ettei mulla voi olla syömishäiriötä, koska en ole edes laiha. Tämä diagnoosi on sittemmin kumottu moneen kertaan, mutta tuo ajatus jäi ikuisesti itämään mun takaraivooni.

Faktaa on kuitenkin se, että kolmessa viikossa mun paino on pudonnut 5 kiloa. Se ei ole vielä kovin hälyttävää, lähinnä olen ilahtunut, koska kaapissa odottaa paljon ”sopimattomia” vaatteita. Se mua vähän huolestuttaa, että mä olen täysin menettänyt ruokahaluni. Sokerikierteestä mä pyrkimällä pyrin eroon, pääsinkin, mutta mukana meni kaikki halu syödä. Normaalia nälkäähän mä en ole tunnistanut vuosikausiin. Mulle saattaa tulla mieliteko syödä, mutta mä en tiedä miltä oikea nälkä tuntuu. Mun suulle tulee nälkä, muttei elimistölle. No, nyt ei tule taas enää suullekaan.

Mä en taas käsitä mistä tää tulee, tää homma oli mulla jo otteessa. Nyt mä saan jotain sairasta riemua jokaisesta pudonneesta sadasta grammasta ja kohta mä pääsenkin seuraavalle alemmalle kymmenelle. Ruokavalio koostuu lähinnä proteiinijuomista, juustosta, raejuustosta ja kasviksista. Kaloreita mä en laske, mutta eilisetkin jäivät noin kuuteensataan. Ei hyvä. Nyt aamulla mä tungin naamaani viisi palaa fetaa ja siitäkin mulle tuli paska fiilis. Järkikulta, voitko oikeasti palata mun päähäni! Kaikki asiat on muutenkin niin vaikeita. Se oli jo pois ja nyt se palasi mua ilahduttamaan, vaikka mä ihan oikeasti oon suhteellisen sinut kehoni kanssa menneeseen verraten. Mä en jaksaisi tapella tämän perkeleen kanssa enää. En varsinkaan aliravittuna.

Hajoamisia

2011-06-19T21:47:00.001+03:00

Sekavaa.

Sain viikko sitten terpan jälkeen jonkun ihme vision kirjoittaa äidille jotain, mitä mä en ikinä voi sille oikeasti monesta syystä sanoa. Kolme kappaletta tuli teksitiä ruudulle, siitten oli vuorossa hajoaminen atomeiksi. Ensin tuli kurkkuun iso, kova pala ahdistusta. Sitten joku pieni ääni (liekö ollut terpan ääni) hoki mun päässä, että anna sen tunteen tulla, tunne se koe se... Ja minähän tunsin. Se oli kamalaa.

Jos mun pitää toipumiseni vuoksi käydä montakin tuommoista myrskyä läpi, mä taidan tulla hulluksi, täysin nykyisestä poikkeavalla tasolla. Se oli jotain aivan hervotonta, huutoa, itkua, raivoamista. Mutta sitä mä jäin miettimään, että mikä se tunne sitten oli. Suru? Viha? Raivo? Pettymys? Yksinäisyys? En mä osaa sitä nimetä, en vaan osaa. Voi olla, että se oli noita kaikkia. Mistä mä sen voisin tietää?

Mitää kauhean mullistavaa tuo tunteenpurkaus ei kyllä saanut aikaan, mutta se olikin vasta niin pieni pala kaikesta, yksi ainut muisto tuhansien joukossa. Jos nyt jotain positiivista haen, niin sain oikein sujuvasti nukuttua kolme yötä peräjälkeen lääkkeittä, niin paljon tuo vei voimia. Nyt olenkin sitten viikon sujuvasti vältellyt ajattelemasta ja kirjoittamasta yhtään mitään aiheeseen liittyvää.

Oli outoa, että mä en tuon "kohtauksen" jälkeen enää edes muistanut mitä mä olin kirjoittanut (dissosiaatio?). Enkä mä oikeastaan halua muistaakaan, en ole lukenut koko pätkää tuon jälkeen, vaikka se tuolla koneen syövereissä onkin tallessa. Pohjaa tälle tapaukselle varmaankin loi terpan kanssa käyty keskustelu mun varhaisista vuorovaikutussuhteista, tai oikeammin siitä, että niitä ei mainittavasti ole siinä merkityksessä ja muodossa, mitä lapsen kehitykselle on tarpeellista.

Vapisevin askelin suuntaan terppaan taas huomenna. Onko pakko ottaa uusinta viimeviikkoisesta? Ja perimmäinen kysymys: kuinka monta kertaa vielä?

Tunteiden muukalaislegioona

2011-05-11T21:55:00.000+03:00

Terppa on tavoittanut mun tyylini. Homma alkaa sen myötä sujua yhä paremmin. Tyyppi viljelee sarkasmia, käyttää muntyyppisiä sanankäänteitä ja puhelee niin, että joku muu voisi ottaa nokkiinsa. Viimeksi mä itseäni soimasin taas maailman tunnevammaisimmaksi ihmiseksi. Terppa siihen lohduttamaan, että en ole, piti sitten luovan tauon ja jatkoi: "tuut kyllä hyvänä kakkosena". Aika vähän mä repesin. Näin tää toimii ja tähän on päästy kun kolmatta vuotta mennään. Tuntuu, että tuttuuden aste on sitä luokkaa, että nyt saattaa jopa alkaa tulla tuloksia.

Näitä mun tunteita mä olen oikeasti pohtinut. Tai milläs pohdit, kun on vain kaksi tunnetta. On hyvä tunne ja paha tunne. Pitäiskös niitä nyt sitten pystyä vielä erittelemään. Teoriassa mä pystyn kyllä nimeämään paljonkin tunteita, mutta mä olen onnistunut ulkoistamaan ne itsestäni. En mä tiedä miltä musta tuntuu. Mua joko vituttaa/ahdistaa tai sit on ihan ok. Se ei taida riittää, jos mä yritän tässä olla jollain tavalla kehityksen tiellä.

Tästä tekee täysin utopistista se, että mä tiedän teoriassa oikein hyvin, miten mä toimin, mitä mulle on tapahtunut, mitä se mussa aiheuttaa ja miksi. Mä voisin neuvoa toista samassa tilanteessa olevaa oikeinkin hyvin, mutta mä en osaa sovaeltaa tästä mitään itseeni. Mä en koe minkään osuvan millään tavalla omalle kohdalle. Mä tiedän, mutta mä en koe enkä tunne. Ihan skitso fiilis. Ihan kuin olisi joku täysin toinen ihminen, johon ei ole mitään kosketuspintaa. Mä TIEDÄN että mä kiellän, mutta sitäkään mä en vaan osaa muuttaa miksikään, koska se kielletty totuus on mun ainoa totuus. Se ei kuitenkaan ole oikea totuus, minkä mä siis tiedän. Tarpeeksi epäselvää?

Mutta mä haluan nyt sitten yrittää nimetä yhden asian, minkä mä tunsin/koin tänään. Mä luulen, että mä koin saavani osakseni hyväksyntää. Mä en osaa sitä eritellä, miltä se sitten tuntui. Se menee siihen kategoriaan "ihan ok", mutta sitten kuitenkin ihan vähän sen lattean ok:n yläpuolelle, ihan inan ja vain siksi, että mä nimesin sen ja makustelin sitä pienen mieleni amalgaamisessa suussa. Oliko silläkään nyt silti oikeesti mitään merkitystä? Emminä tiedä, mutta jotain on pakko alkaa yrittää tai kuolo korjaa hyvin äkkiä. Ei tämmöstä vaan voi jaksaa.

Ei nappaa ny...

2011-05-06T22:20:00.000+03:00

Oon ollut vähän kuutamolla. Tai oikeammin täysin saamaton, siis muutenkin kuin sutinoiden suhteen. Jotenkin mä olen jumissa. Raha-asiat riipii koko ajan takaraivossa ja kaikki hommat jää vaan tekemättä. Enimmäkseen mä olen keskittynyt juurruttamaan sohvaa selkääni. Pää on täynnä aikomuksia, jotka sitten jää järjestään toteuttamatta.

Ruuasta on taas tullut ongelma. Demoni nimeltä tunnesyöminen on palannut kuvioihin. Löysin tänään hyllystäni kirjan aiheesta. Selailin sitä läpi. En ole varma sainko uskoa tästä tilanteesta ylipääsemiseen vai jäikö päällimmäiseksi fiilis pelatusta pelistä. Mä en uskalla mennä tarpeeksi syvälle mun tunteisiini. Mä haluaisin ymmärtää, missä näiden monenkirjavien syömisongelmien syyt piilevät. Mutta mä en jaksa sitäkään. Ja mitä paskaa mä tätäkään yritän edes analysoida. Haen leivän.

Sarkastinen totuus parisuhteettomuudesta

2011-04-26T21:32:00.000+03:00

Kävin pitkästä aikaa kylässä hyvän ystävän luona. Oli mukava päästä juoruilemaan.
Kuulutin heti: "Mä tapasin yhden ihanan miehen!"
Kaveri siihen: "Yeah, and maybe next week you´ll meet another one. Tell me something I didn´t know."

Olemme Sinkkuelämämme katsoneet. XD

Mutta oikeasti, mun sydän on jäänyt harhailemaan johonkin ja ajatus, se vasta harhaileekin. Ihan outo ja uusi tunne, sellainen oikea tunne. Ei vaan sellainen "pidetään hauskaa"- ja "kivaa oli, soitellaan"-tunne.
Pessimisti sisälläni nostaa tosin taas päätään. Ehkä mä taas vaan luuleen. Ei ikinä tule oikeasti ketään, jonka kanssa tavoittaisi sen mitä toivon. Oma tarinansa onkin sitten se, mistä haaveilen.

Kaikki aikanaan. Ehkä.

Kirje äidille. Silloin joskus...

2011-03-23T09:29:00.001+02:00

11 vuotta sitten mä kirjoitin äidille kortin. Mä halusin antaa kaiken anteeksi, aloittaa puhtaalta pöydältä. Muuntelin Jörg Zinkin tekstiä kirjasta Kirje äidille.

”Ei kaikki ole sinun syytäsi.

Etkä sinä ole vastuussa kaikesta

mitä tapahtuu. Mikä sinun perhettäsi kohtaa.

Aseta lopullinen vastuu siitä,

mikä hajoaa, takaisin Jumalan käsiin.

Jumala voi johdattaa

sinun lapsesi luoksesi kauheita kiertoteitäkin.

Ei sinun tarvitse olla se,

joka aina tietää mikä olisi oikein.

Pidä sylisi auki jokaiselle lapsellesi,

joka ottaa askeleen sinuun päin.

Vaikka ujonkin askeleen.

Yhdessä me kuljemme vaivalloista tietämme

halki maan, jota emme vielä tunne.

Rauhaan.

Ja ehkä me kerran seisomme uudella rannalla,

hengitämme syvään ja laskemme taakkamme maahan. ”

Äiti kilahti. Se suuttui. ”Hän on tehnyt tilinsä selväksi itsensä kanssa.” Mä kuulemma mollasin tai haukuin häntä tällä. Ilmoitin hänen epäonnistuneen. Niin, tarvitaanko siihen todella minun ilmoitukseni? Eikö hän tiedä sitä itse, koska on ”tehnyt tilinsä selviksi itsensä kanssa”? Voisi olettaa näin, mutta jos tilien selvittäminen tarkoittaa samaa kuin kaiken totaalinen kieltäminen, ollaan pahasti männikössä. Koivikkokin käy, mikäli haluaa luoda tähän yhteyteen mielikuvan jostain kansallisromanttisesta keskikesäisestä hetkestä. Sama se, yhtä utopistinen asia se on kuin nuoren ihmisen hatara kuvitelma siitä, että kaikki muuttuisi joskus hyväksi.

Mä ojensin käden äidille. Mä pyysin sitä tulemaan askeleen mua lähemmäs, näkemään, mitä tätä kaikki on mulle ollut ja tehnyt, ja että silti mä rakastin, halusin jättää kaiken tuon taakse ja pyyhkiä tahrat pöydältä, vaikka ne pinttyneimmät olisivatkin jääneet. Se ei olisi haitannut, koska joihinkin silmä olisi jo tottunut. Reaktiollaan äiti kuitenkin vahvisti kaiken mun historian kuvastumaan loputtomasti mun eteeni, vailla mahdollisuutta menneeseen jättämiseen. Kylmyyttä, itsekkyyttä.

En jaksa ymmärtää. En halua. Eikä mun tarvitse. Mä en ole vastuussa kaikesta mun historiasta. Enkä etenkään äidin. Äiti oli, jossain kohtaa, vastuussa. Nyt mä olen vain yksin, itse vastuussa elämästäni. Ja se tuntuu mahdottomalta. En tarvitse anteeksipyyntöjä. Mä toivoisin vain myönnettävän avoimesti elämän menneen joskus aivan pieleen. Sitä myönnytystä ei tule. Mun pitää selvitä yksin. Ei ole äitiä, vain välttämätön henkilö mun elämässäni, jota en saa amputoitua. Ei myöskään ole mitään Zinkin tekstissä mainittua jumalaa. On vain tämä tässä nyt ja se haisee vain mädältä.

Tasapaksua harmautta

2011-03-20T21:53:00.000+02:00

Tein viikonlopun aikan ihan pienimuotoisen come backin suvun piiriin. Tapasin kaksi vanhinta pikkusiskoani ja puhuin tädin kanssa puhelimessa. (Muun ajan mä sitten vain nukuin, yötä päivää.) Oma-aloitteista oli tosin vain vanhimman siskon tapaaminen. Avauduin vähän hänelle muistoistani hänen leikatessa hiuksiani. En tiedä oliko se millään tavalla edistystä. Sain kuitenkin sanottua ääneen asioita, joita mä en saa sanottua edes terapiassa. Edes vanhempi siskoni ei muista näitä tapahtumia. Mä olen ainoa, joka niitä kantaa mukanaan.

Toinen epäkiitollinen tehtäväni on ollut aikoinaan selitellä, oikeammin valehdella kaikki tapahtunut hyväksi, koska mä en ole voinut kertoa totuutta kenelläkään etten olisi joutunut kantamaan syyllisyyttä kenenkään mielen pahoittamisesta. Koen vieläkin häpeän kaikesta kaatuvan mun niskaani. Olen sataprosenttisen varma, että äiti kiistäisi kaiken, tekisi minusta valehtelijan, hän kun on minuakin parempi valehtelmaan asiat oikealle tolalle. Vaiko väärälle, en tiedä.

Miten mä voin kohdata mitään asioita, jos minkään ei sallita olla totta? Miten silloin voi edes hyväksyä mitään? Mä en jaksa pakottaa asioita. Mua vaan vituttaa ja väsyttää tämä kaikki. En mä pyydä mitään kauhean suurta mielestäni, ihan pientä palaa oikeutta vaan, ja sitä , että joku "vastuuhenkilö" mun lapsuudestani myöntäisi toimineensa virheellisesti. Mutta ei sitä tapahdu, koska oikeastaan mä en pyydä sitä, mä vaan toivon. Ja vaikka mä pyytäisin, saisin vain paskaa niskaani. Ihan sama siis, aivan tuhoon tuomittua tämä on kaikki.

Veneestä tippuneen enomiehen biohasardit kalastuseväät

2011-03-02T17:09:00.000+02:00

Mun sisälläni on iso, epämääräinen möykky jotain. Terapeutti väitti niitä tunteiksi. Mä en oikein usko. Se möykky nimittäin tikittää ja mulla on vahva intuitio, että jos sen kiinnitykset sen ympäriltä pettää, tai edes vähäsen murtuu, se ei vuodakaan tyhjäksi pikkuhiljaa vaan räjähtää kaikessa kauheudessaan jonkun pahaa aavistamattoman silmille. Mun vaarallisuudessaan ydinjätteesen rinnastettava sisimpäni leviäisi kaiken kansan näkösälle ja kuuluville kuin ne kuuluisat enon eväät. Tosin on myönnettävä, että mulla ei ole aavistustakaan eikä pienintäkään aiempaa kokemusta siitä, miten enon eväät ovat joskus levinneet kuuluville. Käyttämässäni kielikuvassa lie virhe. Ihan niin kuin minussakin.

Ja enon eväät? Wooot? Mistäköhän tuokin sanonta on saanut alkunsa? Lapsena mä näin sieluni silmin (mitkä ja missä nekin lienevät) touhukkaan enon, joka mun mielikuvissani kiiruhti kalaan. Sillä oli tietysti kalaretkelle eväät mukana. Sitten se sohelsi vapojensa kanssa niin, että eväslaatikko meni nurin. Se oli ehkä se sama eno, joka sitten myös putosi veneestä. Muistan kuvitelleeni enolle valkoisen paidan, keltaisen lippahatun ja vaaleansiniset ööverhaalarit (vähän kuin Myyrällä). Eno oli piirroshahmo, sillä oli iso nenä ja se muistutti vähän Teuvo Lylyä.

Myöhemmissä elämänvaiheissani enon leviävät eväät ovat kääntyneet inhorealistiseksi mielikuvaksi örveltävästä alkoholistienosta, jonka grillisärpimet päätyvät korkeasta promillemäärästä johtuen asiakaspalautuksena mökkisaunan taa. Tämä eno ei muistuta Teuvo Lylyä myyrä-haalareissaan vaan sillä on yllään ihan tietty harmaa verryttelypuku ja tutunomaiset kasvonpiirteet.

Ja näin mä onnistuin taas dissosioimaan hyvin alkaanen kuvauksen sisimmästäni joksikin aivan muuksi. Että mä olen hyvä tässä. Kokeillaan niistä tunteista rupatella sitten taas joku toinen kerta.

Kunpa löytyis toinen, melkein samanmoinen...

2011-02-24T22:10:00.000+02:00

Olen tänään miettinyt, missä menee vapaavalintaisen yksinolon ja yksinäisyyden välinen raja. Liusuminen yksinäisyyteen käy melko salakavalasti. Kaltaiselleni sosiaaliselle, iloiselle räpättäjälle tämä kaikki tuli ihan puskista. Jotain tapahtui ja nyt mä pohdin, mikä salama muhun iski. Enhän mä tietysti aina ole ollut kovin sosiaalinen, nuorempana mä olin hyvinkin synkkä. Erinäisten tapahtumien myötä mä vaan pääsin omista kahleistani ja uskalsin olla oikea itseni. Joskus kauan sitten mä olin kieroon kasvaneessa mielessäni varma siitä, ettei kukaan välittäisi musta minuna, iloisena minuna. Siksi musta tuli synkkä.

Mä olen elänyt raskaita mutta minuuteni kannalta hyviä aikoja viimevuodet. Mä löysin sisältäni piilosta sen ulospäinsuuntautuneen tyypin, joka rakastaa seuraa, uusia, toki vanhojakin tuttavuuksia, pitkiä keskusteluja, naurua, vuorovaikutusta ym. Ja nyt tönks! Kaik on mänt! Hämärästi mä hahmotan mitä tapahtui, osin myös syyt, mutta mä en käsitä, miten tämä tästä taas muuttuisi.

Jossain kohtaa mä kyllästyin kaikkeen. Mä vietin paljon aikaa omien, melko syvälle itseeni, kokemuksiini ja historiaani menevien ajatusten parissa. Mun ystävien ajatukset alkoivat tuntua kauhean pinnallisilta, kuuntelin kyllä kiltisti ja olin kiinnostunut ja kannustava. Niin mä olen aina tehnyt. Jos joku on mua tarvinnut, mä olen vastannut tarpeeseen. Sama pätee mun tiiviin sukuni kanssa. Mä olen ollut olemassa ihan jokaista varten, niin kovasti mä olen sitä ollut, että mun psyyke lopulta rakenteli ihan omia persooniaan palvelemaan vaativimpia yksilöitä. Niin paljon mä halusin vaan riittää, olla hyväksytty, kuulua porukkaan ja olla edes jollekin ilon ja ylpeyden aihe. Edes mun vanhemmille. Mutta mä kyllästyin lopulta sukuunkin.

En mä edelleenkään näyttänyt mieltäni kenellekään enkä kiukutellut. En varsinkaan kertonut todellisia tunteitani (ärsyyntyminen, kateus, katkeruus, viha, suru, riittämättömyys...) Mä vaan jotenkin aloin jättäytyä pois ihmisten elämästä. Lopetin kyläilyt, puhelut, lopulta fb-seinällä kommentoinnitkin. Eikä kukaan kysellyt perään. Kertaakaan. Siinä oli mulle todistetta riittämiin. Mua ei oikeasti kaivattu missään. Siinä kohtaa kai tämä kaikki muuttui yksinäisyydeksi ja sitä kautta uudeksi, entistä syvemmäksi masennukseksi. Muutaman viimevuoden ilot tuntuvat kaukaisilta, ajatus vastaavan saavuttamisesta uudelleen tuntuu utopialta. Ilo omasta kehityksestäni ja selviytymisestäni on latistunut olemattomiin. Kysyn vain: "mitä sitten?" Mitä mä itselläni teen, jos ei ole ketään, jonka kanssa tämä kaikki jakaa. Mä en jaksa kelvata muille vain muiden ehdoilla. Mä tiedän syyn olevan mussa itsessäni, mä annan muiden käyttää itseäni, mutta mä en vaan osaa muuta.

Mä mietin ja mietin, mikä tekisi mut nyt onnelliseksi. Toinen ihminen. Ei välttämättä mikään parisuhde. Mutta toinen ihminen, jonka kanssa keskustella ja vääntää maailman asiat nurin ja taas ympäri. Joku, joka heittäisi mun kanssani noppaa, löisi korttia, pelaisi shakkia. Joku joka nauraisi mun kanssa yhtä typerille ja mustille asioille, joku sairaalla huumorintajulla varustettu. Joku jonka kanssa vaikka tehdä joskus ruokaa ja syödä, puhua siinäkin yhteydessä. Joku jonka kanssa saunoa, käydä metsässä ja kalalla. Joku jonka kanssa mennä teatteriin tai konserttiin tai vaikka kesäiltana juomaan puistoon pussikaljaa. Ihan sama. Joku, johon olisi mind connection, aivot palaisi tiimipeliä samalla levelillä. Mä teidän että sellainen ihminen on olemassa ja mietin olenko niin siunattu, että löydän toisen, melkein samanmoisen. Mä en oikein meinaa jaksaa enää yksin.

Ylijäämä, surplus

2011-02-20T20:42:00.000+02:00

Mä haluaisin kuulua johonkin. Mä haluaisin olla osa jotain yhteisöä. Mä haluaisin olla tärkeä jollekin. Mä haluaisin, että mulla olisi perhe. Semmoinen lapsuuden perhe, johon kuuluisi mun sisaret ja vanhemmat, edes toinen heistä. Mä haluaisin tulla kohdelluksi perheenjäsenenä. Tärkeänä ja hyväksyttynä ihan tämmöisenäni. Mä en jaksaisi hävetä tätä tarvettani. Mä en haluaisi sortua jatkuviin ylilyönteihin saadakseni edes pienen hetken tuntea olevani tarvittu tai edes toivottu. Mä en halua tulla syyllistetyksi siitä, että mulle ei riitä se mitä on "hyvän hyvyyttään" tarjottu, miten mun eteen on tehty kaikki mahdollinen. Mä en jaksa enää olla velvollisuudesta kiitollinen tästä kaikesta. Sitä paitsi, jos loppu tulos on kaiken mahdollisen tehdyn jälkeen tämä, valtava paha olo, mitä mä enää voin?

Työ oli mulle iso korvaava asia tässä palapelissä. Ne tarvitsi mua todella. Ja mä sain joskus jopa kiitosken sanan tekemisistäni. Mä oli lenkki sitä ketjua, mulla olis siinä ketjussa tehtävä. Kaikkein parasta oli olla osa sitä tiimiä ihmisenä, tulla kohdelluksi yksilönä, myös työhön liittymättömissä asioissa. Enää nekään ei tarvitse mua. Tuli "sulautuminen". Paremmat ja pätevämmät hoitaa nyt sen kaiken, joka oli mulle tärkeää ja jossa mä olin hyvä. Mä olen ylimääräinen kulu.

Nyt mä odottelen, josko jollakin olisi käyttöä tälle ylijäämälle, jolla kuitenkin olisi paljon annettavaa monessakin suhteessa. Mä vaan luulen, että sitä käyttöä ei tule. Tarvetta muilla oli niin kauan, kuin multa sai jotain vastikkeetta, kun mä elin vaan muille, että muilla olisi parmepi. Tää vaihtokauppa ei nyt vaan oikein toimi. Meni munille koko homma.

Smoke gets in my mind, again,,,

2011-02-19T20:09:00.000+02:00

Tuli taas ahdistuskohtaus. Ja taas mun nenässä alkoi haista savu. Mä en tajua tätä. Tän on pakko olla joku aistiharha. Miksi mun nenässä alkaa haista savu kun mä ahdistun tai joka asia käy vaivaamaan mieltä? Mitä se kertoo? Kertooko se mitään? Sattumaa tämä ei enää ole.

Mun maha on rikki. Joku katarri kai taas. En tiedä, pitää mennä lääkäriin. Ei tee mieli syödä, koska se sattuu, mutta myös nälkä sattuu. Mutta koska mua muutenkin ahdistaa, nälkä tuo mulle taas mukavan itsehallinnan tunteen. Niin niin, sieltä se mörkö taas kurkistaa. Se kovasti tykkäisi halata mua taas. Jos se halaisi, mä luulen, että just nyt mä halaisin takaisin.

Pastasoossi bataatista

2011-02-03T16:28:00.001+02:00

Bataatti näkyy ja kuuluu nyt kaikilla kanavilla. Mä olen itse tutustunut bataattiin aikoinaan, kun aloin antaa ruokamakupaloja muksulle. Muuten bataatin käyttö on muutamaa keittoa lukuun ottamatta jäänyt turhankin vähälle. Niinpä mä raahasin männäpäivänä kolme pienehköä bataattia kotiin odottamaan inspiraatiota. Sitä ei koskaan kuulunut, mutta kuitenkin bataatit piti käyttää pois, ennen kuin alkoivat höpistä kaapissa. Piti siis väenvängällä alkaa keksiä, mitä niistä puksata. Hetkellisen googlailun ja blogien selaamisen jälkeen inspiraation lähde löytyi Vegemisiä -blogista. Jälkikasvu ei ohjeen sinihompasta ja kikherneistä perusta, joten piti vähän säveltää. Lopulta alkuperäisestä ohjeesta jäi jäljelle bataatti, sipuli ja vesi.

Tässä keitoksessa raaka-aineina
2 pientä bataattia
1 iso sipuli
3 valkosipulinkynttä
loraus oliiviöljyä
tilkka vettä
1/2 purkkia valkosipulituorejuustoa
1 tlk Alpro Soya ruokakermaa
Parmesan-raastetta
1 suippopaprika
mustapippuria
suolaa
paprikajauhetta

Raastoin bataatit ja kuullotin raasteen silputtujen sipulien kanssa öljyssä. Lisäsin vesitilkan ja annoin hautua, kunnes vesi oli haihtunut (tapahtuu nopeasti). Sulatin joukkoon tuorejuuston ja kaadoin mukaan ruokakerman, mausteet ja Parmesan-raastetta reilulla kädellä. Annoin soossin hautua ihan hiljalleen makaronien kiehuessa (n. 8 min.). Pilkotun suippopaprikan lisäsin kastikkeeseen juuri ennen tarjoilua, jotta se säilytti värinsä, rakenteensa ja makunsa. Ei voi moittia, nopeaa ja helppoa. Muksukin vetelee ihan innolla.

Tipaton elämä? Mitä mä sitten lätkää katsoessa juon?

2011-02-02T13:09:00.000+02:00

Olen leikkinyt koko päivän ajatuksella alkoholista luopumisesta. Siis ihan kokonaan. Eilen tuli otettua muutama olut, lasi viiniä ja pari minttukaakaota. En ollut pahemmin humalassa edes, mutta tämä päivä on ollut ihan hirveä. Pää ei varsinaisesti särje, mutta jyhmii kuitenkin, närästää, väsyttää aivan loputtomasti ja mielialakin on ihan alavireinen. Kerta kerran jälkeen nämä oireet tulevat pahempina ja pienemmistä määristä. Miksi siis juoda hetkellisen riemun vuoksi. Tää on kamalaa! Alkoholin käyttö muuten vaikuttaa ainakin mulla todella vahvasti ja pitkään mielialoihin, siinäkin yksi syy luopua koko myrkystä.

Totesin myös, että mussa on oltava joku geenivirhe, koska mun mielestäni kalja ja jääkiekko yhdessä on mitä parhaimpia ajanvietemuotoja.

I am a woman on a mission, whatever it takes I will do what I gotta do

2011-01-31T21:59:00.001+02:00

Tajusin tänään (ehkä oli jo aikakin), että mulla on aina joku "missio" käynnissä. Tarkennetaanpa: Mun tiedonjano on aivan mahdoton sammuttaa. Mikäli olisi mahdollista, mä haluaisin tietää kaikesta mahdollisimman paljon. Niin idiootti en kuitenkaan ole, että tähän tähtäisin. Mutta joka tapauksessa, mä olen kiinnostunut valtavasta määrästä asioita ja ilmiöitä. Joku voisi sanoa sitä monipuolisuudeksi (kuten olen tainnut ennenkin mainita), mutta mä lisäluonnehtisin tuota hieman ja jalostan siitä termin "ristiriitaisuuteen asti monipuolinen" (ellei ajoittain sitten jo ihan mielipuolinen). Joskus tuntuu vaikelta "päättää" mitä jostain asiasta ajattelee, on vaikeaa punnita asioita eri vaakakupeissa ja nähä niiden kaikki puolet.

Mä en kylläkään ole tyyppi joka muuttaa mieltään tuuliviirin lailla, mutta mun ajatusmaailma ja mielipiteet eivät kuitenkaan voi olla jalostumatta tiedon lisääntyessä. Pureskelematta mä en tosin mitään niele. Prosessoin ajatuksia päässäni, veivaan ja vatvon. Joskus jätän silleen koko jutun, joskus on pakko hankkia taustatietoa asiasta lisää. Mä olenkin jo opiskeluaikoina esseitä kirjoittaessa miettinyt, että missä menee ulkoa opetellun ja prosessoidun tiedon raja. Soveltamiskyky ei välttämättä ole se avainsana, koska ulkoaopittuakin voi soveltaa, olen nähnyt monen tekevän niin. Mutta missä kohtaa voi sanoa jonkun tekstin olevan itse tuotettua ja ajateltua, vaikka se sisältäisikin viitteitä muualle? Monilla aloilla kaikki olennainen on jo sanottu. Kyllähän moni voi päätyä samaan ajatukseen toistensa päätelmistä tietämättä. Hmm... onpa taas sekava olo. Mutta jotenkin turhauttavaa ajatella, että kaikki mun ajatukset on jo vähintään kertaalleen ajateltu. Ei kovin ainutlaatuista. Silti mä en osaa lopettaa asioiden vatvomista mielessäni, ehkä mä jonain päivänä oivallan jotain uutta. Jep jep...

Palatakseni siihen alussa mainittuun missioon: Mä kun olen kiinnostunut jostain aihepiiristä, mä etsin siitä tietoa, ajattelen sitä ja sovellaan mahdollisuuksien mukaan elämääni. En sillä tavalla, että fanaattisesti koittaisin muuttaa elämääni, itseäni tai tapojani jonkin laisiksi, mutta siten, että mä haluan testata, toimiiko opittu ja hyvinkö jonkun on omaksunut. Siten mulla on aina "joku juttu" menossa. Onneksi osaan pitää tietyt asiat elämässäni vakaina, muutenhan sitä olisi vielä nykyistäkin hajanaisempi. XD Mä olen vähän semmoinen oman elämäni satunnainen matkailija. Kokeillaan tuota ja sovelletaan tätä ja toimiva ja hyväksi havaittu saa jäädä sitten osaksi jokapäiväistä elämää. Sääli, ettei mikään instanssi maksa tällaisesta haahuilusta ja häröilystä palkkaa. Mä niin viihdyn tämän parissa. Jaa minkä? No älä nyt niin tarkaan kysy, milloin minkäkin.

Luukkusi on nyt turvallisesti suljettu

2011-01-25T22:19:00.002+02:00

Tuo teksti paloi mun verkkokalvoilleni tänään suljettuani spämmipostini. Repesin. No niin toden totta on. Tämän sinkkumutsin luukku on kyllä kiinni erittäin turvallisesti. Ei paljon ole suhdetoimintaa tullut harrastettua viimeaikoina. Jäin sitten miettimään syitä tähän.

Mä en lähtisi ensimmäisenä luonnehtimaan itseäni sitoutumiskammoiseksi, hieman sitoutumishaluttomaksi ehkä. Sitoutuminen onnistuu kyllä, se on nähty. Ehkä kuitenkin, liki neljä vuotta sitten päättyneen 9-vuotisen sitoutumisen jälkeen mä olen edelleen hieman sitoutumisväsähtänyt. Mä olin silloin niin umpisitoutunut, että jälkikäteen etoo. Se oli väkinäistä, mun oman idean todeksi elämistä keinolla millä hyvänsä. Mä puksasin, leikkailin, liimailin ja askartelin kasaan jotain, mikä multa on jäänyt menneisyydessä puuttumaan täysin. Mä puuhasin ympärilleni perheidylliä, siis jotain, mikä on yhtä kaukana todellisesta perheestä kuin mitä on se vastakohtansa, jossa mä olen lapsuuteni viettänyt. Koko maailmahan romahti siihen eroon, kun mä "tiesin" että mä en kelpaa koskaan enää kellekään ja mä olin menettänyt sen, jonka jostain äärimmäisen oudosta syystä olin saanut itselleni.

Tuon kaiken jälkeen on ollut hienoa löytää itsestään vapautuneempikin puoli. Tosin silläkin puolella on kustannuksensa. Nyt mulla ei ole yhtään todellista "romanttista" (yök) ihmissuhdetta. Mutta on sutinoita (tai siis niitäkin nyt vähemmänlaisesti enää). Mä en tiedä mitä mä noilla sutinoilla toteutin. Vaikka mun psykan opinnot rajoittuvat yhteen lukion kurssiin, voisin lyödä tonnin vetoa, että siinähän mä olen todistellut itselleni (alitajuisesti kai myös lähiympäristölle), että minähän saan kenet haluan. Aika pitkälti näin on kyllä ollutkin. Mutta, mutta...

Mun tunnuslauseekseni on muodostunut: "Onks tää pakko pitää, vaikka tää seuraskin mua kotiin asti?" Mä en pysty muodostamaan noista yhdestäkään jutusta mitään oikeaa. No pienin syy tuskin on se, että suuri osa on jo naimisissa. Ja suuressa moraalittomuudessani oon ajatellut, että sopii mulle, eivätpä jää lahkeeseen roikkumaan ja itkemään kymppikorttia. Kuitenkin mulla on ollut näihin tyyppeihin ihan hyviä suhteita henkiselläkin tasolla. Henkilökohtaisimpiakin asioita on jaettu, eli ei näissä ole aina ollut kyse pelkästä lihanhimosta (välillä kyllä, se myönnettäköön). Kaikki on tapahtunut yhteisellä diilillä, ei sidoksia, ei mitään.

Mutta sitten on ollut niitäkin, jotka ei ole olleet varattuja ja ne on olleet niitä pahimpia. Niistä on muodostunut järjestään jokaisesta riippa. Ja voi luoja, miten se mua ahdistaa. On muutamia tapauksia, jotka olisivat todella halunneet aloittaa parisuhteen mun kanssa, mutta mä en. Mä etenen tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten vilahtaa pelkät jarruvalot. Koko ajan mun takaraivossa on ollut tieto siitä, että en aio päästää juttua suhteeksi asti, mutten ole saanut sitä ajoissa sanotuksi, varmankin siksi, että mä en ole käsittänyt itsekään syytä haluttomuuteeni. Mä olen tehnyt syitä tyyppien itsetunnon puutteesta, siitä, että ne hakee liikaa vaan hoivaa, kemiattomuudesta, liiallisesta samanlaisuudesta, seuraavan kanssa ehkä erilaisuudesta, täydellisestä intohimon puutteesta ym. Onhan noista osa ollut ihan todellisiakin syitä, en mä sitä kiellä, enempi kuitenkin sellaisia keinotekoisia pakoreittejä. Mä en ole tyyppi, joka haluaisi leikkiä ihmisillä tai olisi piittaamaton siitä, miltä toisesta tuntuu, vaikka näin voisi äkkiseltään kuvitella. Kyllä mä mietin toisten tunteita paljonkin, mutta jotenkin mä olen vähän pihalla tän asian kanssa. Asiaa kun olen tässä pohtinut, olen löytänyt yhden yhteisen nimittäjän.

Nämä mun suhteenpoikaset päättyvät aina suureen ärtymyksen tai pettymyksen tunteeseen. Mä jotenkin lakkaan kunnioittamasta tyyppi jossain kohtaa. Nyt mä luulen keksineeni sille jonkun syyn tapaisen. Mua ihan oikeasti ottaa päähän, kun aika usea näistä on nostanut mut liikaa jollekin jalustalle, aivan vilpittömästi pitänyt musta juuri sellaisena kuin mut näkee/kokee. Ja mä petyn. Miten joku voi tyytyä tämmöiseen. Mä en voi kunnioittaa tyyppiä, joka pitää musta, koska mä en itse pidä musta. Mä en siedä jonkun tyytyvän johonkin, joka on mun silmissä niin keskeneräistä ja vajanaista. No, tämä on aiheutunut monista tunnetason ristiriidoista mun historiassa, niitä mä nyt olen jo menestyksellisesti työstänytkin. Mutta mä luulen, että tässä piilee joku totuus.

Oli myös yksi (vapaa) mies, joka ei nostanut mua jalustalle, harvinaista kyllä, hän ei saanut mun oloa myöskään kurjaksi. Sinne meni palanen mun sydäntä, tämän tyypin omaisuudeksi jäi. Se ei tyytynyt muhun, vaikka tietyllä tasolla homma toimikin, monillakin tasoilla oikeastaan, mutta ei riittävästi hänelle. Ja mä olin menetetty, mä rakastuin aivan totaalisesti. Tämä mies edusti mulle kaikkea, mitä mä saatoin toivoa. Mä olisin laittanut elämäni ihan uusiksi hänen vuokseen. Liekö se sitten ollut se syy siihen, että hän ei halunnutkaan mua. Onhan tuostakin eteenpäin päästy. Tiedättehän sen sanonnan miehistä ja junista...

Mutta nyt mun luukku on jo pitkään ollut turvallisesti suljettu, kuten sähköpostikin minulle niin armollisesti katsoi asiakseen ilmoittaa. Joitakin sutinapyyntöjä tulee joskus vanhoilta tuttavuuksilta, mutta mua ei kiinnosta, mä en halua. Mä tiedän jo, että mä kelpaan niille. Ei mun tarvitse niitä enää valloittaa. Nyt on vaan tilanne kääntynyt siihen, että mä en halua enää edes uusia. Jokohan mä sain todistetuksi itselleni, että mä kelpaan näille. Nyt pitäisi kai ihan oikeasti alkaa kelvata itselleen, jos tässä mielii viettää vanhuuden päivänsä muualla kuin jossain suonikohjuraveissa päivähumpalla gintonicia ryppyiset posket lommolla imien.

Tilaisin yhden tukkupakkauksen kielihirviöitä, kiitos!

2011-01-20T22:40:00.002+02:00

Varoitus: sisältää saivartelua.

Mulla sitten niiiiiiin paloi hihat tänään. Näköjään on täysin mahdotonta tilata toimistotarvike tukusta mitään ilman parivuotisen toimistotarviketukkuvastaavalinjan suorittamista. Voi ristus! Mitään ei ensinnäkään löydä, koska tuotteet on nimetty mitä hirveimmillä tavoilla. Joko kieliopillisesti ruokottomasti, epäloogisesti tai muuten vaan täysin päin persettä. Hakemisto luonnollisesti toimii niin, että virheellisesti nimettyä tuotetta ei ensinkään löydy, ei vaikka kuinka kiroilisi ja hakkaisi päätään näppikseen.

Ensin pisti silmään muutama yhdyssanahirviö. Miltä kuulostaa isoikkunakuori, kaarevaläppäkuori tai vaikkapa käsikiristekalvo? Entäpä sisäisen postinkansio? Öyäh, rumaa mun korvaani. Toiseksi mä hain teippimerkkejä. Tiedoksenne: ne eivät ole merkkejä, ne ovat merkkaajia. Jotain järkeä? Mun mielestä se merkkaaja on se, joka niillä merkeillä jotain merkkaa. Tai kokoojakansio, mitä se kokoaa? Sukat mun olohuoneen lattialta? Aakkostaako se ne myös?

Muitakin virheellistä informaatiota antavia tuotenimikkeitä tuli vastaan kuten toimistolävistäjä. Mitä sillä tehdään? Lävistetään toimistoja? Enemmänkin se kuulostaa minusta jonkin konttorirakennuksen piirustusten arkkitehtuuriselta termiltä. Tai paristonitoja ja metallinitoja. Niillä oletettavasti nidotaan paristoja tai metallia.

Jos mä tarvitsen niittejä, mä etsin niittejä, en mitään helvetin nitomanastoja. Mä en suuressa pyhässä tyhmyydessäni myöskään ymmärrä etsiä pyyhemuoveja, kun ne tähän asti on olleet mun elämässäni pyyhekumeja, kumilenkkejä mä myös etsin, tarjolla oli vain kumirenkaita. Tai sormenkostutin? Tähän asti mä olen kyllä kostuttanut kyseisenlaisen tyynyn avulla postimerkkejä ja -kuoria, en sormeani. Eipä tullut ekana mieleen etsiä sormenkostutinta. Miksei voi käyttää termejä, joiden tiedetään vakiintuneen valtaväestön suuhun? Miksi pitää olla niin helvetin fiini? Mitä fiiniä on ylipäänsä konttoritarvikkeissa? Ihmeellistä verbaalihifistelyä.

Lopulta onnistuin löytämään nimikkeitä, joista mulla ei ole halvatun hajua, mitä/millaisia ne ovat. Mikä on esijärjestin? Nimestä voi päätellä mihin se viittaa, eli jotakin tapahtumaa ennakoivaan lajitteluun, mutta mä en millään keksi, mihin mä voisin moista tarvita. Minkähän näköinen voisi olla niputusliuska? Never heard. Korjauslaite? Hiton kätevää, korjannee mitä tahansa? MINKÄ korjauslaite?!? Kongressineula? Woot? Pikahakutasku? Ahaa. Jousiharppi? Ymmärrän että harppi, mutta minkälainen. Joku, millä voi tehdä kepposia ja ampua opettajaa pikku-nuolilla perseeseen, kuin puberteetti-ikäinen Robin Hood konsanaan? Raapeveitsi? Mulle tulee mieleen vain lapsuuden, nyttemmin jo pannan julistetuista Musta-Pekka -korteista muurari Raape perheineen.

Okei, yksi tarvitsi silppurin. Mä olin varma, että tämä ei voi olla kovin haastavaa. Vaan niinpä oli haastavaa, juu. Ei ole silppuria heillä tarjolla, on vain tuhooja. Vittu, miten ei tullut ekana mieleeni. Vaan nyt mä aloin päästä jyvälle tästä kieroudesta. Etsin kynäpidikettä ja - telinettä. Mutta ei, ne ennakoivat mun ajatukseni, se olikin hyvin juntisti vain purkki. No, serv(i)ettien tilaaminen ei voisi olla enää hankalaa. Vaan hahaa, minäpä hainkin ovelasti lautasliinoja. Paskat. Ei tuloksia. Olisi sentään pitänyt ymmärtää hakea kahvi- tai lounasliinoja. Siinä kohtaa mä kutsuin jo monia suomalaisia muinaisjumalia avukseni. Mutta loppusuoralla oltiin. Enää kahvimukeja. Vaan eipä ollut kahvimukeja, nii! Mutta olipa kuumajuomapikareita. Ei saatana! Oli toki myös kylmäjuomapikareita ja muovipikareita. Viimeksi mainitun seuralaiseksi oli vielä tarjolla muovilaseja. Siis mitä vittua? Mikä termi se semmoinen on? Muovimuki, -pikari tai vaikka -kippa, piru vie, mutta muovilasi. Kas kun ei lastulevypelti tai lasikuituteräs.

Tämän kaiken vuoksi mä olin tänään puolitoista tuntia ylitöissä. Pienet sille! Zum wohl! To life, to life, l'chai-im!

The chills down my spine are just memories of a time

2011-01-16T21:16:00.000+02:00

Nyt otti vehnäleipä. Teki sitä ihan kauheasti mieli parina päivänä ja söin myös. Kadun. Maha on ihan rikki välittömästi. Kyllä mä alan pikkuhiljaa uskoa, ettei ole ihmiselle hyväksi se. Toivottavasti tämä rauhoittuu ensiviikonlopuksi, koska olisi tiedossa äärettömän mielenkiintoista ohjelmaa.

Mä lähden taas nujertamaan talvea ja testaamaan kylmänsietokykyäni luontoon. Kynnys on huomattavasti matalampi, kuin vajaa vuosi sitten, silti vähän jännittää taas. Silleen hyvällä tavalla kyllä. Pakkaan kimpsuni ja kampsuni suunnatakseni suinpäin kohti tuntematonta. Niin tuntematonta, että mä en taaskaan tunne ketään muuta osallistujaa. Ehkäpä tunnen, kun palaan, toivottavasti.

Jotenkin mulla on kyllä vähän estynyt olo taas. Semmoinen pienimuotoinen sosiaalinen pelkotila. Olen koittanut pohtia, mistä se johtuu. Taas mä olen päättänyt lähteä liikenteeseen ihan tyhmänä vaan, siltä pohjalta, että mitään en osaa. Kuitenkin mä mietin ja pelkään tekeväni jotain tyhmää. Ja tämähän on juuri sitä tyhmintä. Ja mietin mä sitäkin, että mun kunto on mallia rapa, että jos en pysy perässä, että oon joku riippakivi siellä muiden matkassa sitten. Nämä samat pelot on aina mielessä. Se johtuu tästä talvesta, se on mulle vieläkin aikamoinen mörkö. Ihan kiva ja hyödyllinen tuostakin reissusta muodostuu. Tiedän että se oikea asenne löytyy perillä, mutta nyt juuri tuntuu vikonloppu sohvalla vällyjen alla paaaaaaljon houkuttelevammalta. Perillä mä tiedän meneväni sukkana vaan tilanteesta toiseen sillä periaattella, että hetken seisoo vaikka aidanseipäänä vaikkei niin mukavaa olisikaan.

Tää on tätä mun perusluonnetta. Kaikki pitää stressata etukäteen vaikeaksi. Miten siitä pääsisi irti? Olenhan mä paljon kehittynyt jo heittäytymisessä. Tällainen reissu olisi ihan mahdoton, jos mä olisin vielä se sama kontrollifriikki, joka mä olin vielä joitakin vuosia sitten. Kaikkien narujen oli oltava mun käsissäni enkä mä voinut nauttia mistään, ellen mä kokenut hallitsevani tilannetta, tia oikeastaan itseäni siinä tilanteessa. Tämä on yksi tekijä mun varhaisiin vuosiini ulottuvassa esiintymiskammossakin, pelko asettua alttiiksi arvostelulle, tarve olla mahdollisismman hyvä kaikessa. Syy ei ole halu päteä vaan yksinkertaisesti kasvojen menettämisen pelko. Ja tämä kai juontaa taas juurensa koulukiusaamiseen, varhaiseen kelvottomuden ja riittämättömyyden tunteeseen sekä sitä kautta syntyneeseen epävarmuuteen. Mä en halua olla hyvä ja paras, mä haluan olla vain riittävä. Kaipa sitä pitäisi olla ihan ensin itselleen.

No, sitä riittävyyttä mä lähden tuon kylmänsietokyvyn lisäksi nyt taas opettelemaan, ja itseni voittamista. Oikestaan mä odotan viikonloppua paljon, tiedän että reissussa irtoaa paljon kokemuksia ja ajatuksia. Uskon että osaan sittenkin nauttia. Paitsi jos tuo kirottu vehnämössö ja stressi rikkoo mun pakkini totaalisesti. Saas nähdä kuin eukko selviää. Pitäkää peukkuja.

I don't get it, I can't make sense of anything

2011-01-14T23:37:00.000+02:00

Mua nyppii tänään. Päähän tunkee koko ajan asioita, jotka ärsyttää mua, joita en vaan tajua tai jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa. Mitä enemmän niitä tunkee mieleen, sitä enemmän mua nyppii. Ja samalla nyppii ne ihmiset, joita mä noihin asioihin automaattisesti liitän.

Mä en jaksa tajuta, miten joku hihkuu innosta päästessään pakettimatkalle johonkin aurinkorysään. Sitten kuvitellaan, että sitä on niin kovin laajennettu omaa maailmankuvaa kulttuurillisesti, ellei peräti historiallisesti. My ass! Mitä sellaisista paikoista voi saada irti? Halutessaan lihapullat ja muusin, ehkä jonkun vatsataudin ja ruman punoittavan suomalaisihon, sen kaupanpäälisiksi lisääntyneen ihosyöpäriskin? No jos tykkää. En tajua. Joku Thaimaakin, jotkut on siitä ihan liekeissä. En tajua.

Entäs sitten koiranäyttelyt, onko mitään niin turhaa ajanvietettä? Mulla on lähipiirissäkin näitä henkeen ja vereen koiranäyttelijöitä. Voi jeesus, en paremmin sano. Mitä riemua joku saa siitä, että on onnistunut hankkimaan koiran, joka on sitten aivan erinomainen ja ties mikä muotovalio, puhumattakaan siitä, miten useassa maassa. Fifin turkkia käkerretään ja väkerretään, puunataan ja puleerataan. Kynnetkin varmaan viilataan ja lakataan. Fiksujen luontokappaleiden väärinkäyttöä ja aliarviointia on se minusta. Koira on joko vahti, opas tai metsästyskaveri. Seurakoirat ja juoksijatkin jotenkin ymmärrän, mutta en kilpailua siitä, kenen puudeli on kauneimmin parturoitu ja kenen kasvatti osaa eniten hienoja juttuja. Sirkukseen vaan semmoiset. Ei mitään virkaa. En tajua.

Tietynlainen fanaattisuus ihan kaikessa saa mut raivoihini. On ihan ok omistautua, mutta sitä mä en käsitä, että joku asia sulkee kaiken muun pois. Mun silmissä se on vain yksipuolisuutta. Miten se tekee elämästä jalompaa. Joku on kovin omistautunut asialleen, sanotaan. So? Mun kokemukseni mukaan tällainen joku on yleensä vain kapeakatseinen despootti. Minun asiani, minun näkemykseni. No juu, minäkään en tajua noita paria edellä mainittua asiaa, mutta kaikin mokomin suon ilonsa kullekin. Ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää, mutta tarkoitan tässä sellaisia yksipuolistavia arkipäiväisiä asioita. Joku elää jalkapallolle tai muulle urheilulle, jonkun elämään mahtuu vain musiikki, ylensä vain tietynlainen musiikki. Vaikka nuo olisivat ammatteja, mun näkemykseni mukaan moinen yhdelle asialle eläminen tekee vain onnettomaksi. Tai mitäs minä tiedän. Mut ärsyttää vaan. En tajua.

Pika-tofu-nuudeli-kasvis-hässäkkä

2011-01-13T22:14:00.002+02:00

Huomasin tovi sitten, ettei mulla ole mitään evästä huomiseksi töihin. Pikatarkastus jääkaappiin ja loihtimaan jotain omasta päästä...

Kaapista löytyi:

pussillinen nuudeleita
paketti naturel tofua
suippopaprika
sipuli
yksikyntinen valkosipuli
säilykeherkkusieniä
marinadiaineksia
mausteita

Sekoittelin kuutioiduille tofuille marinadin soijakastikkeesta, balsamico-salaatinkestikkeesta, sweet chili-kastikkeesta, paprikajauheesta ja ripauksesta raakaruokosokeria. Annoin tofujen marinoitua puolisen tuntia.
Silppusin sipulit ja heitin ne pannulle oliiviöljyyn kuullottumaan, sillä väliin laitoin nuudeliveden kiehumaan ja pilkoin paprikan kuutioiksi.
Sipulien muhittua tovin, heitin tofut pannulle marinadeineen päivineen ja paistelin niitä melko kovalla lämmöllä hetken. Samalla keitin nuudelit. Kohta nakkasin pannulle herkkusieniviipaleet ja keitetyt nuudelit, siitä hetken päästä vielä paprika kuutiot. Maustoin koko touhun vielä chilillä, cajunilla, cayannepippurilla (kolme tärkeää c:tä), ruususuolalla ja raakaruokosokerilla. Ja, tadaa, valmis eväs huomiseksi ja heti maisteltavaksi pikku-iltapalaksi. Tähän iltapala-annokseen kaadoin päälle vähän valkosipulikastiketta.

Täytyy sanoa, että tuli ihan huippuhyvää. Olin oikein tyytyväinen, varsinkin kun ottaa huomioon, että mä olen ihan vihreä vielä tofun kanssa. Pakasteherneitä mä olisin alunperin himoinnut tuohon joukkoon, mutta niitä ei ollut. Purkillinen säilykeherneitä oli (aivan uusi tuttavuus). Ne lensivät kaaressa bioroskiin, tosi kuvottavia. Tuoreista herkkusienistä tulisi tietysti vielä parempi, mutta minkäs teit, kun niitä ei ollut. Marinointiaikaa mä tosin aion seuraavalla kerralla hieman pidentää. Mutta siis joo, tätä aion tehdä toistekin.

You'll find that life is still worthwhile if you'll just smile

2011-01-06T21:49:00.001+02:00

Kun mä aloin kirjoittaa edellistä postausta, mulla oli mielessä ihan jotain muuta. Tekstistä jotenkin vain syntyi, mitä syntyi. Oikeasti mulla oli mielessä hymyily, sen vaikeus ja hymyilyn taidon tärkeys.

Vajaat pari vuotta sitten, kun avioerosta oli mennyt jo tovi ja aloin toden teolla etsiä itseäni ja naiseuttani, mä huomasin, että mä en osaa hymyillä. Siis ihan oikeasti. Mun kasvojen lihakset eivät osanneet pakollakaan nostaa mun suupieliäni hymyillessä ylöspäin vaan ne kaartuivat lievästi alaspäin. Sanomattakin selvää, että mun hymyilyni näytti lähinnä pelottavalta irvistykseltä. Mä todella kauhistuin, kun mä tajusin tuon. Selasin vanhoja valokuvia ja huomasin mun hymyn olleen pitkälti yli vuosikymmenen nurinpäin. Mä olin astunut takaisin sinkkumarkkinoille, enkä osannut edes hymyillä. Sangen viehättävää.

Peilin edessä mä aloin treenata mun kasvolihaksia. Jumppasin hikihelmet otsalla. Ensin mä nostin sormilla suupielet ylöspäin ja yritin pitää niitä paikoillaan edes hetken. Meni aikaa ja kohta mä saatoin tuntea saavani suupielet ylöspäin hymyn yhteydessä, kun oikein keskityin. Vieläkin hymy oli tosi väkinäinen ja puutunut. Varsinainen Jolly Joker.

Maanantaina mä sen sitten huomasin, että kas, nyt mä jo hymyilen ihan huomaamattani oikeaan suuntaan. Eipä ihme, että noilla mainituilla eronneiden markkinoillakin alkoi jossain kohtaa käydä flaksi. (Siinä suhteessa tosin voisi sanoa hymyn kääntyneen monen monta kertaa täysin väärään suuntaan, totaalisen väärien henkilöiden puoleen nimittäin, mutta siitä toiste lisää.) Samalla mun hymy on alkanut ulottua silmiin asti, lienee lihaskysymys sekin, ei vain sydämen asia.

Mä en voi olla miettimättä, millaista elämä on ollut, jos hymylihaksetkin surkastuvat, naama lakkaa toimimasta ja koko lärvi näyttää puunaamarilta. Pokerface? Rautanaamio? Ei ihme, että monet on pitäeneet mua negatiivisena hyvinäkin hetkinä. Irvistys päivässä pitää mielen matalana, tai jotain. Valitettavasti mulla on kovin hajanainen kuva noista vuosista, kaikki on ollut yhtä kaaosta.

Hymyilyn opettelu ei kai siis välttämättä ole vain mielenlaatun vaikuttamista tai asenteiden muuttamista. Joskus tarvitaan raakaa lihastreeniä. Tämä lihastreeni onkin ollut se tehokkain treeni mun itsetuntoni muokkaamisessa. Vaikka mä joskus kuinka treenasin vatsan litteäksi, ei tuntunut kelpaavan, mutta kun pärstä alkaa vääntyä hymyyn, on mun seurakin alkanut kelpaamaan. Mä suosittelen naamatreeniä jokaiselle, ettei tarvitse ottaa vastaan lahjaksi mukia, jonka mä sain juuri. Siinä sanottiin: "V***u, tää hymyyly sattuu!" Ei muuten satu enää. :)

Punajuuriohratto

2011-01-05T11:22:00.001+02:00

Viehätyin Kulinaarimuruja-blogin Spelttihelmiä sioille -reseptistä ja päätin yhteyttää sen vuosia käyttämäni katkarapuohratto -resptin kanssa (alkuperä tuntematon). Katkarapu vaihtui tässä punajuureen kokonaan. Versioni koostuu seuraavista aineksista:

1-2 sipulia
pieni yksikyntinen valkosipuli
loraus oliiviöljyä
2 dl ohrasuurimoita
1 l vahvaa kasvislientä
4 keitettyä punajuurta
1 prk maitorahkaa
pippuria, yrttisuolaa, timjamia, rosmariinia ja ruohosipulia

1. Silppua ja kuullota sipulit
2. Lisää kasvisliemi ja ohrasuurimot, anna kiehua kannen alla puoli tuntia, kunnes neste on imeytynyt.
3. Kuutioi punajuuret ja sekoita ne kypsyneen ohran joukkoon, sekoita mukaan vielä maitorahka.
4. Mausta suolalla, pippurilla ja yrteillä.

Mielestäni timjami toimi tässä hyvin, vaikka niinhän se tekee aina. Seuraavalla kerran ajattelin lisätä punajuurien määrää kahdella, kolmella. Kokeilen varmaankin laittaa nuo lisäpunajuuret etikkasäilykeversiona. Se saattaisi tuoda ohrattoon vähän kärkeä, jota jäin nyt kaipaamaan. Liraus etikkaa voisi ajaa saman asian, kannattaa kokeilla. Mutta ei tämäkään pahaa ollut. Sopii hyvin lihattoman tammikuun appeeksi.

I was so alone now I'm scattered and small

2011-01-04T22:27:00.001+02:00

Luvassa erittäin hajanaisia ajatuksenpätkiä, vailla punaista lankaa, vailla tolkkua.

Mulla oli eilen perinteinen terapiamaanantai. Istuin lattialla eikä mulla ollut yhtään mitään sanottavaa. Hoin vaan: "emmä tiedä, emmä tiedä, niin, emmä tiedä". Mahtoi olla turhauttavaa psykollekin. Mä olen vaipunut ihan ihmeelliseen tilaan. Jotenkin hiljaiseen, alistuneeseenkin, mutta kuitenkaan tässä ei ole mukana masennusta. Mä olen vaan jotenkin eristäytynyt, en jaa asioita ihmisten kanssa, ainakaan entiseen tapaan. Mua ei vaan huvita olla tekemisissä suuren osan tuttavia kanssa. Mua lähinnä tympii. Ympärillä tuntuu olevan valtavasti turhanaikaista marmatusta. Mun tajuntaani se suodattuu eräänlaisena tyhmyytenä, että ei katsota tärkeitä seikkoja vaan vatvotaan ja hoetaan epäolennaista, olennaista ei millään tavalla oteta edes huomioon. Oon miettinyt mitä mulle tapahtuu, koska en mä millään tavoin kuvittele olevani muita parempi tai älykkäämpi, mutta mä ahdistun vallalla olevan ajattelun pinnallisuudesta ja siitä, että asioihin ei paneuduta sen kaikki puolet huomioiden, laajasti. Sitä myöden mä olen jotenkin uponnut tilaan, jossa mä en jaksa ottaa enää kantaa, vastakaikua kun ei kuitenkaan saa. Ei ole ketään, jonka kautta peilata ajatuksiaan, ei ole keskustelukumppania. Olen siis vaan hiljaa ajatuksistani. Ja jotenkin tämä tuntuukin ihan hyvältä, vähän yksinäiseltä, mutta oudolla tavalla hiljaisen tiedostavalta.

Terapiassa mä myös kohtasin ison asian, kun ymmärsin, miten dissosiaatio on vaikuttanut mun elämään, miten se on laittanut mut toimimaan. Miten suuri osa mun koko elämästä onkin vain mielikuvia, päässä eläneitä toiveita, haaveita ja miten mä olen aina ollut kykenemätön toteuttamaan mitään oikeasti. Mulla on ollut monta elämää, toivomanilaisia kukin, mutta ne eivät ole totta, ne on eletty vain mun mielessä. Psyko kysyi, näenkö mä, miten se on ollut mun selviytymiskeinoni. Näenhän mä, mutta silti jotenkin lohdutonta, että koko tähänastista elämää ei ole ollut. Kaipa kaikki se "eletty" on peilannut todellisuuttakin ja kulkenut sen kanssa rintarinnan, mutta silti tuntuu, että on elänyt valheessa, epärehellisenä itselleen. Mä mietin onko moinen mukaelämä voinut millään tavalla kehittää mua ihmisenä vai onko se ollut vain selviämistä päivästä toiseen. Musta tuntuu, että olen haaskannut koko elämäni, että se on ollut turhaa mun itseni kannalta. Se ei tunnu hyvältä. Silti mun sisällä on joku pieni itu, että josko asiat alkaisivat pikkuhiljaa muodostua uudella tavalla. Takaraivoon puskee kuitenkin koko ajan kaoottinen kiireen tunne, koska kiinni otettavaa tuntuu olevan niin paljon, yli 30 vuotta. Psyko kysyi senkin, että olisko mulla ollut vaihtoehtoja selviytyä ja että mitä ne olisi olleet. En keksinyt yhtäkään

Sitäkin mä pohdin, että voiko näin pirstaleinen minuus johtaa jäsennettynä johonkin hyvään, ehkä jopa keskitasoa parempaan. Ehkä monipuolisuuteen, mielellään hallittuun sellaiseen. Mähän tavallaan olen hirveän monipuolinen ihminen, mutta silleen hallitsemattomasti. Tuntuu, että mä tempoilen ja rimpuilen vähän joka suunnalla, mutta en osaa koostaa niistä itselleni mielekästä kokonaisuutta, minua. Sillä tavalla mikään ei tule valmiiksi. Voisiko tämä kaaos jotenkin aueta mun eteeni jäsenneltynä, niin että mä ehkä saisin tämän kaiken jälkeen jotain "hyvitystä" kaikesta koetusta ja jotkin asiat tulisivat mulle koetun myötä eteen tavallista helpompina.

Mä en vieläkään oikein tiedä, mihin mä olen menossa tai edes mihin mä haluaisin olla menossa. Mun minäni koostaminen on vielä kovin kesken. Ja vaikka mä miten mietin, mä en hahmota niitä seikkoja, jotka ovat niitä määrittäviä tekijöitä, siis yleisesti. Miten minuus määritellään, mistä se koostuu? Ei harmainta haisua ole mulla siitä. Olisko kellään mitään ideoita?

Lihaton tammikuu: Tulinen papu-tomaattirisotto

2011-01-03T11:30:00.001+02:00

Päätin ottaa osaa Facebookissa esitettyyn Lihaton tammikuu-haasteeseen. Sinällänhän tuo ei ole mulle mikään ongelma. Olen ollut useinkin pitkiä aikoja ilman lihaa, etenkin punaista lihaa. Nyt kuitenkin ajattelin että tämä kuukausin mentäisiin kokonaan lihattomana. Töissä asiaa helpottaa huomattavasti eväiden tekeminen, muuten ruokavalio jää helposti vain soijajogurtti ja -maitovoittoiseksi. Päätin kaivaa muistilokeroistani oheen risottoon, jota olen tehnyt jo vuosia. En muista, mistä resepti on alun perin lähtöisin ja se on jonkin verran jalostunutkin matkan varrella. Todella hyvää tuli, vaikka ulkonäkö ei olekaan mikään ihmeellinen.

Risottoon tarvitaan

2 suurta sipulia (tai maun mukaan, itse rakastan sipulia)

1 suuri yksikyntinen valkosipuli

loraus oliiviöljyä

2 tl chilijauhetta

vajaa 1 tl cayannepippuria

3 dl pitkäjyväistä riisiä

tölkillinen huuhdeltuja kidneypapuja (suosin chilimaustettuja luomupapuja)

4 isoa tai 6 pienempää kuorittua ja paloiteltua tomaattia (itse en poista siemeniä)

n. 1 dl tomaattipyreetä

maun mukaan esim. paprikajauhetta ja juustokuminaa

suolaa, ainakin, jos käyttää suolatonta kasvislientä, muutoin suolaa ei mielestäni tarvita.

1. Hienonna sipulit ja kuullota ne öljyssä

2. Lisää chili, cayanne ja riisit ja jatka kuullottamista hetkinen, niin, ettei riisi kuitenkaan pala

3. Lisää joukkoon kasvisliemi ja anna kiehua hiljalleen ilman kantta parikymmentä minuuttia, kunnes miltei kaikki neste on imeytynyt

4. Riisien kypsyessä kuori tomaatit. Homma käy kätevästi, kun tekee pari viiltoa tomaatin päälle ja kastaa tomaatit hetkeksi kiehuvaan veteen. Tämän jälkeen kuori irtoaa helposti. Kuutioi kuoritut tomaatit

5. Riisien kypsyttyä sekoita joukkoon huuhdellut pavut, kuutioidut tomaatit ja tomaattipyree.

6. Tarkista maku, lisää halutessasi suolaa, pippuria, juustokuminaa tai muuta makusi mukaan.

7. Lautaselle voi lisästä vaikkapa juustoraastetta lisämakua antamaan. Kokkare valkosipulituorejuustoa pehmentää myös makua kivasti, mikäli risotto tuntuu liian tuliselta.

Tällä tuotoksella ajattelin nyt tyydyttää muutaman päivänä nälkäni lihatta.

Eihän olueenne laiteta jäitä?

2010-12-27T21:27:00.002+02:00

Niin niitä monen kuukauden takaisia reissumuistoja piti päivittämäni.

Mä pääsin hienosti junaan ja Tampereella onnistui vaihtokin vaivatta. Kemijärven junassa mulle tuli sitten eteen eka tenkkapoo. Mun makuukopin ovi oli lukossa. Juna oli tietysti pitkä kuin nälkävuosi ja rinkka painoi ihan maantulen pirusti, ja vaikka mä kuinka raahustin ja törmäilin eessuntaassun, en onnistunut löytämään henkilökuntaa. Meni siinä toinenkin tovi, ennen kuin paikalle saapui joku "hyttiemäntä" malli VR ja päästi mut vihdoin levolle. Tai niinhän mä luulin. Ikinä, milloinkaan, en kuuna kullan kukertamana ota enää makuuvanua. Vaikkakin vaunu oli sitä uudempaa mallia, oli kuvitelma nukkumisesta tai edes moisen yrittämisestä täysin utopistinen. Juna heilui, ryskyi, kirskui ja huusi. Oikeastaan mua pelotti vähän, olin aivan sata ajoittain, että koko masiina syöksyi raiteilta. Siinä ei paljon korvatulpista ollut riemua. Jännittikin vähän, ajattelin, että onnistun varmasti munaamaan itseni jotenkin ja enhän mä edes tuntenut ketään (paitsi naamalta entisen puolustusministerin, jolta mä fiksusti tiedustelin, onko hän kauankin ollut kiinnostunut maanpuolustuksesta *nolo*). Päätin sitten kuitenkin tykönäni, että menen sinne ihan tyhmänäni, en edes anna ymmärtää, että mä tietäisin mistään mitään, silloin kukaan ei odottaisikaan multa mitään.

Perjantai oli jo valjennut kirkkaaksi auringonpaisteeksi, kun mä pääsin perille Rovaniemelle. Paikalle saapui pari puolustusvoimien bussia, joihin toiseen tohdin kömpiä lähtöä odottelemaan. Istuessani siinä vieraiden ihmisten ympäröimänä odottamassa, mulla oli tovin aika onho olo. Huomasin vetäytymäni kuoreeni hetkeksi, jopa niin paljon, että mun näköpiiri kaventui vaan lähinnä itseeni. En katsonut edes bussin ikkunasta ulos, katse oli luotuna vain omaan syliini. Oli jännä havahtua tuohon ajatukseen, ja kun sitten uskaltauduin katselemaan ympärilleni, ulos ja muita ihmisiä, tuntui ihan fyysisesti, miten henki lähti kulkemaan avarammin. Sitten olikin heti helpompi alkaa jutella muille, vaikkakin ventovieraille.

Alkuun pääsi lopultakin hyvin. Ensin jaettiin varusteet ja sitten kiikutettiin kamat teltoille. Mähän oli tietenkin kuolemaa uhaten ilmoittautunut telttamajoitukseen. Takaraivossa piili pieni pelko siitä, että se osoittautuisi elämäni munaukseksi. Seuraavaksi päästikin koulutuksen alkuun. Oli hassua, kun ei tunnistanut jo sisältä tuttuja naamoja ulkona lainkaan, sitä paljon syvällä nenän päät olivat kauluksen sisällä ja pipot päässä. Ympärillä oli vain lauma eripituisia ja -levyisiä topatun kurkkusalaattipurkin näköisiä hahmoja.

Kelit ja maisemat olivat upeat, vaikkakin lauantai oli melko luminen ja harmaa. Aurinko tarjoili onneksi ajoittain parasta antiaan, siinä määrin kuin se on talvella mahdollista. Teltassa yöpymisetkin menivät hyvin, vaikka oli todella kylmä, etenkin jälkimmäisenä yönä. Yöllä mä heräsin kyllä välillä kylmästä sykkyrässä. Muistin vuosien takaisista EA-koulutuksista, että sikiöasentoon vetäytyy ihminen vähän ennen paleltumiskuolemaa. Oikaisin itseni suhteellisen äkkiä. Sunnuntaiaamuna mun piti ottaa lääkkeet. Heitin ne tuohon kielelle ja olin aikeissa kulauttaa kenttäpullosta vettä päälle. Klonk! Sieltä kapoisemmasta päästä tipahti hollille n. 1/2 kg jäätä. Tuntui aika tyhmältä.

Kamina toki lämmitti ja se oli valtavan sympaattinen muutenkin. Sillä ihan selkeästi oli ikioma pieni sielunelämä. Se näytti vähän alkuasukkaalta "korvarenkainen". Semmoinen hottentotti. Mietittiin, josko se olisi itse Huuakotti, mutta joku tiesi kertoa, että Huualle oli koitunut jotain ongelmia oleskeluluvan kanssa. Teltassamme ilmeni myös yksi norovirustapaus. Onneksi muut säätyivät mm. käsidesiä tehokäyttäen (huom. vain ulkoisesti). Terveydellisesti kaikki meni muutenkin ok, kukaan ei tarvinnut edes vatsahuuhtelua, vaikka sitä varten oli varattu aivan oma pisteensä, tai ainakin siinä luki "Pakin pesu". :P

Kukaan ei onneksi nukkunut kipinään ja kun Huua-kaminan piti punaisena, tarkeni. Itse mä nautin kovasti noista yöllisistä kipinähetkistä. Samoin mä nautin luonnosta ja, kaupunkilaisen mittapuulla voisi kai sanoa, ääriolosuhteista. Talvi tuli todella selätetyksi. Ihmismielen mahti on melkoinen, kun jotain päättää, siihen kyllä pystyy. Talvi on oikeastaan ihana.

Palaan vieläkin välillä miettimään reissuani. Ekana yönä mä kävin kipinän jälkeen hyyskässä. Satoi lunta. Mä jäin tuijottamaan lumisadetta vasten mustaa taivasta. Äkkiä musta tuntui, kuin mä olisin lentänyt lujaa avaruudessa valtavan tähtimäärän läpi, ihan kuin jalat olisivat irronneet maasta. Meinasin kaatua. Tuo oli hieno hetki. Mä tapasin myös valtavan määrän upeita naisihmisiä. Joidenkin kanssa tuli oltua enemmänkin jutuissa, kaikkien kanssa ei millään ehtinyt, meitä oli kuitenkin 130. Jotain kontakteja jäi elämään leirin jälkeenkin. Tunsin löytäneeni oman paikkani.

Paluumatkalla mä kävin ravintolavaunussa, päätin ottaa yhden tuopin jotain. Olisin varmaan ottanut lonkeron, mutta mä olin tosi väsynyt ja ytimiä myöden kylmissäni ja mulle iski sellainen pölhö ajatus, että jos se myyjä olisi kysynyt, laitetaanko jäitä, mun olisi täytynyt tappaa se. Otin oluen.

Herttinen sentään!

2010-12-24T12:07:00.000+02:00

Aika paljon on mennyt aikaa edellisestä kirjoittamisesta. Syitä on kai monia. Ensinnäkin mä olen tehnyt aivan hirvittästi duunia itseni kanssa, selvitellyt elämääni ja tutustunut itseeni. Se on yllättävän paljon energiaa vievää hommaa. Jopa siinä määrinon kuluttavaaa se, että tuossa meni kuukausi saikulla taannoin ja nytkin mennään vielä osasaikulal helmikuun loppuun asti.

Lueskelin tuon edellsien kirjoitukseni. Onhan siitäkin jo aikaa, mutta heräsi paljon muistoja tuolta reissulta, jolle tuolloin aioin. Jahka tämä joulumyllerrys vähän hellittää, kertoilenkin teille sen, minkä vielä muistan.

Nyt kuitenkin hyvää joulua kaikille! (Sanoo hän, joka ei niin joulusta edes perusta.) Mutta hei, valoa kohti mennään jo. :)

Ei vastoinkäymisiä, mutta kuitenkin

2010-03-17T14:22:00.001+02:00

Eilen mä pakkasin jo kamani ja olin ihan täpinöissäni. Tosin mun kenttäpullo oli päässyt kirjaimellisesti aika huonoon happeen. Nakkasin sen roskiin ja aloin sitten metsästää uutta, justiinkin tuossa järjestyksessä. Tyhmä! Arvatkaa onko missän, ei, ei partiokaupassa edes, ne tsekkasivat lähikaupunkien ja Vanuatusaartenkin varastot, ei isoa, ei pientä. Prkl! Soitin muutamalle kaverille, noup. Yhdellä olisi ollut, mut joku oli lainannut sen ja sillä tiellä se oli. Soitin anopillekin, josko exän pullo löytyisi. Noup again. Äkkiä kukaan ei siis ole ikinä omistanut, tahi edes nähnyt kenttäpulloa, liekö kuullut puhuttavankaan? Kaveri mulle sitten pirautti nähneensä yhden mun lähikirpparilla taannoin. Tämä epätoivoinen ryykäsi sinne. Pullo oli just siellä, missä kaveri oli kuvaillut, tuoksui raikkaalta ja oli siisti, ostin sen. Se on kyllä se pienempi, mut onpahan pullo.

Sitten mä ostin eilen ledifikkarin itselleni. Vähän eri kaliberia kuin tuo mun nelipatterinen Maglite, jolla helposti tappaisi ihmisen, hätätilassa jopa suurriistaa. (Exän pelossa mä sitä joskus sängyn alla säilytinkin ja kaikki naljahampaat pitävät nyt suunsa.) Mä olin tohkeissani kotiin päästyäni, piti heti testata. Kävin tunkemaan lamppuun kovalla vaivalla duunista vasten periaatteitani sosialisoimiani paristoja. Hmph. Ne olivat liian isot, piti mennä kauppaan ostamaan sopivat. Sen siitä saa, ei ois pitänyt sosialisoida. Sitten mulla on otsa lamppu, jossa on ledit hauskasti kaarevassa rivissä. Pimeässä näyttää kuin vastaan kävelisi hymyilevä led-suu. Ajattelin, että sitten jos tulee huono hetki, käännän sen, ikään kuin tiedoksi kanssaihmisille. Ei kannata jättää ventovieraiden kanssa liikaa arvailujen varaan näet.

Eilen mä menin lunastamaan netissä varattua ja maksettua junalippua. Asemalla oli väkeä kuin pipoa (ai kuinka niin tyhmä sanonta?). Juna oli rikki, juna ei kulkenut. Vain yksi tätskä oli siellä töissä ja se oli ihan hajalla, paniikin partaalla, arvelisin. Menin lipputoimistoon, ehdin sivukorvalla (keskikorva mulla on vähän tulehtunut) kuulla, että juna rikki, ei liiku. Täti kysyi multa että menetkö tällä junalla. Vastasin että en, ja jos mä mitään ymmärsin, niin ei taida mennä kukaan muukaan. Se mulkaisi mua rumasti. Lähti sitten busseja järkkäämään. Tuli hetken päästä, ja sitten se kysyi taas, että voinko mä vielä hetken odottaa. Vastaisin lakonisesti, että toki, mun junani lähtisi vasta torstaina. Taas se katsoi vähän vinkeesti. Mutta kovaonniset matkaajat saivat lopulta bussinsa ja mä lippuni. Toivon, ettei VR petä muakin. Noilla hinnoilla ei olis paljon varaa moiseen.

When it snows, ain't it thrilling, though your nose gets a chilling

2010-03-17T10:32:00.003+02:00

Mun talven selätys-missioni lähestyy loppukoettaan. Minähän päätin, että koska pimeän, lumen ja kylmyyden vihaaminen syöksee minut joka talvi yhä syvemmälle synkkyyteen, pitää asialle tehdä jotain. Ja mähän tein. Aktiivisesti muutin ajatteluani ja altistin itseäni noille inhottavuuksille. Ja nyt, kuukausien päästä ne ovatkin ihan kivoja juttuja. On kivaa, ettei ollut loskaa, on kivaa, että oli paljon lunta, on kivaa, että oli niin kaunista, on kivaa, ettei teitä suolattu, on kivaa, kun ei palelekaan, kun oppii pukeutumaan ja vaikka mitä.

Loppukoe alkaa perjantaiaamuna Rovajärvellä valmiusharjoituksen muodossa. Torstai-iltana hyppään junaan ja sunnuntai-iltana lähden takaisin kotiin. Väliajan vietän hyvinkin lumisessa ja talvisessa maastossa itseäni totaalisesti talvelle siedättäen. Yöt menevät teltassa. Puhuin tänään puhelimessa harjoituksen johtajan kanssa, on kuulemma luvattu 20-30 astetta pakkasta. Nastaa! Nyt kahtotaan kuka on kekä! Talviko? Vai minä?

Kyllä tämä muutenkin on mulle tärkeä reissu. Yksi syy on se, että mä teen jotain, mitä haluan, ihan vaan itselleni. Mä en tunne ketään sinne lähtijää. Mä ajattelin, että varmaankin sitten tunnen, kun palaan. Se olisi jopa toivottavaa, talven sietämisen lisäksi juuri ihmisiin tutustuminen olisi toivottavin saalis. Mä en ole tätä juttua kovin paljon kenellekään edes toitottanut ennen tätä. Keltään en myöskään kysynyt, että pitäisikö lähteä, kaiken hoidin valmiiksi ja sitten vaan ilmoitin, että moro, katsotteko juniorin perään. Sillä oli mulle suuri henkinen merkitys tässä mun omassa kasvuprosessissa. Tämä oli tietysti vaan yksi juttu muiden joukossa, joka näytti mulle, että mä en ole riippuvainen mun ympäristöni mielipiteistä enää.

Onhan sitten vielä näitä muita asioita. Tällainen maanpuolustustoiminta on lähellä mun sydäntäni ja merkitsee mulle itselleni paljon. Nämä ovat niitä juttuja, joita mä olen aina halunnut tehdä ja nyt kukaan ei enää kiellä tai muuten estä mua. Tähän reissuun liittyy niin paljon ajatuksia ja fiiliksiä, että en mä voi sitä edes eritellä. Tämä on vaan mun juttuni nyt.

Antakaa ihmeessä vihjeitä lämpimänä pysymiseen ja muutenkin, otan niitä ilolla vastaan, sillä samalla ilolla, jolla lähden tähän reissuun. Mutta hyvä se vaan on, että tulee kunnolla kylmä, talvesta ja kylmästä mä sinne lähdenkin mittaa ottamaan. Keinolla millä hyvällä kaivan esiin asioita, joista saan iloa ja nautintoa tuolla.

Ensi talven missio onkin sitten avantoon opettelu. (Mä niin vihaan kylmää vettä!) Tähän mä sainkin jo eräältä tutulta hyviä vinkkejä. Paljon jäi vielä kysyttävääkin, mutta palaan siihen avanto-asiaan, jahka mä pääsen tältä reissulta eka kotio

I know a girl, she puts the color inside of my world

2010-03-14T23:38:00.003+02:00

Nyt alkaa vähän kiirettä pukata, ensi viikko on aika täyteen buukattu. Pakata pitäsi, järkevästi (ei ole mun vahvin puoleni) ja järjestellä kaikki mallilleen, että olisi kiva palata eikä jääkaappiin tai roskiksiin jäisi mitään, mikä olisi järjestänyt mulle kabareen tai muun vaikuttavan esityksen eteiseen mun paluuta silmällä pitäen. Torstaina lähden siis Rovaniemelle, valmiusharjoitus Rovajärvellä odottelee osallistujaansa. Tästä lisää, kun on jotain kerrottavaa.

Jos sallitte mun mainita muutaman pääkohdan kuluneesta sunnuntaista, niin nostaisin joitakin hetkiä muuten tasaisen tappavasta päivästä framille. Tämä päivä piti sisällään paljon isovanhempia ja tyttären lausahduksia. Ensinnäkin, mä huomasin ilokseni, että mun lapsella on lähes yhtä pohjaton tiedon jano kuin mulla. Tänään mä selvittelin, miltä näyttää kasvi, jostaa saadaan seesaminsiemeniä, missä se kasvaa ja onko siinä kukkia. (Kasvaa Afrikassa, on yksivuotinen yrtti ja juu, siinä on kukkia.) Toiseksi, ilahduin huomateessani, miten hyvin mun ekaluokkalainen jo hallitsee sarkasmia, ("Ootsä mummu nyt ihan varma, että noi kuusi tiskiharjaa riittää sulle?"). Sarkasmi on hieno laji. Isona meistä tulee Sophia ja Dorothy. Kolmanneksi, mä tajusin onnistuneeni jalostamaan tyttären huumorintjausta vähän vinksahtaneen, samalla niin, että tämä osaa nauraa hyvälle (joskus tosi huonollekin) varbaaliakrobatialle. Loputonta naurua aiheuttavat mm. sadun uunissa huutavat leivät ("Ollemme jo ihan kypsiä") ja yömyssyn päähänsä vetänyt isoisä. Tilannekomiikka ja sen taju perheessämme myös kukoistaa. Erityishiomista kaipaavat vitsit, niiden kertominen ja niiden ymmärtäminen, lisäksi taito olla kertomatta vitsiä, jota ei ymmärrä.

Kun mummun kanssa juteltiin tapahtumista mun lapsuudessa, kysyi tyttö, miksi me puhutaan vaan ennenvanhaisia. Auts! Kiitin häntä. Tytär tajusi ja nauroi hersyvästi. Aiemmin tuli enemmänkin naureskeltua lapsen hyville jutuille, sellaisille lasten suusta-tyyppisille. Se oli ihan hienoa. Vielä hienompaa on nauraa lapsen kanssa.

Ravintoa sielulle ja ruumiille

2010-03-11T11:53:00.002+02:00

Multa meni eilen tofu-neitsyys. Söin ensikertaa tofusta tehtyä ruokaa ja vieläpä laitoin sen itse. Valmistin tofusta pihvejä Vegemisiä –blogin ohjeen mukaan. Valmistin tuon kananmuna-version ja lisäsin vielä puolikkaan yksikyntisen valkosipulin. Tuli aivan tajuttoman hyviä, kieli on mennä mukana nytkin, kun syön niitä lounaaksi lämmitettynä. Oheen tein pienen soossialismin sipulista, sekasienistä ja ruokakermasta (luomua toki), tytölle perunoita ja itselle Wokkivihanneksia.

Niin, mähän en varsinaisesti ole kasvissyöjä,, mutta jotenkin detox-kuurin aikana lakkasi liha maistumasta. Ostan mielummin luomulihaa, jos ostan tai valmistan riistaa (en siis ole myöskään eläinaktivisti). Kala ja kana mulle maistuu kyllä, mutta possu ja nauta tökkivät. En sitten tiedä onko tuo enemmän psykologinen juttu. Musta on silti ollut oikein hyvä vaihtoehto muuttaa ruokavalio kasvispainotteisemmaksi. Samalla yritän panostaa laatuun. Saatan käyttää kasvispohjaisia tuotteita, kuten soijaruokakermaa, joskus taas ostan ihan tavallista, mutta silloinkin mieluusti luomuna. Haluan siis syödä puhtaammin, laadukkaammin ja terveellisemmin, ilman mitään sen ihmeempää aatetta. Haluan oppia kuuntelemaan, mitä kehoni haluaa ravinnokseen ja oppia ymmärtämään miksi.

Mukavaa on huomata, että myös mun tyttäreni pitää kasvisruuasta. Sienirisotot ja mm. nämä eiliset tofupihvit ovat hyvässä huudossa. Mun lapsi on Steinerkoulussa, joten kasvisravintoa on sielläkin tarjolla viikoittain, linssejä ym. Tästä syytä musta on hupaisaa seurata keskustelua koulujen kasvisruokapäivästä. Nousi mieletön meteli, harhakäsityksiä sinkoiltiin sinne ja tänne, kaikin voimin vastustettiin sitä, mistä esim. minä maksan kuukausimaksua, vapaaehtoisesti, vaikka en edusta mitään ideologiaa. . Arvostan myös sitä että lapseni koulussa ruoka valmistetaan mahdollisuuksien mukaan lähitilojen raaka-aineista ja luomusta.

Minusta suurin virhe on julistaa jotain fanaattisesti, lähteä heti barrikadeille liputtamaan jonkin asian puolesta, vaikka ei edes tiedä aiheesta juurikaan, on vain ehtinyt innostua. Siksipä minäkin pikkuhiljaa opettelen uutta, ja mikä tärkeintä, opettelen itseäni, fyysisenä minuna, henkisenä minuna ja niiden yhdistelmänä.

Thus one cunning in music wakes old chords in the memory

2010-03-10T12:26:00.002+02:00

Kevät tulee, vääjäämättä. Ja mä tavoitan mieleni sopukoista ”hetkiä”. En oikein tiedä mitä ne ovat, ne eivät ole kokonaisia ajatuksia tai muistoja, eivät täysin tunteitakaan, ne eivät sijoitu vain tiettyyn paikkaan tai aikaan. Mitä ihmeitä ne ovat. Tällaisia on ollut mulla aiemminkin kevätaikaan. Ne ovat välähdyksiä, joihin ei liity mitään visuaalista mielikuvaa. Ne ovat jollain tavoin sidoksissa tuoksuihin ja ennen kaikkea valoon. En tarkoita valon lisääntymistä vaan sitä, miten valo osuu johonkin ja taittuu. Äkkiä koittaa pysähtynyt hetki ja tuntuu, että kaikki on kovin auvoisesti, hyvään menossa, parempaa kohti koko ajan.

Tunnen itseni taas elinvoimaisemmaksi, jopa kauniimmaksi. Nainen minussa ottaa taas voimakkaammin roolin. Pehmeys, sanoisinko tyttömäisyys lisääntyy, esimerkiksi mun pukeutumisessani. Tuon tiedostamatta esiin herkkää puoltani, sitä puolta, jota niin pelkäsin koko nuoruuteni ajan näyttää, koska pidin sitä heikkoutena. Koko olemukseni ja mieleni haluaa antautua keväälle ja siitä kesälle, heittäytyä niiden käsivarsille hyväiltäväksi, kuin kiihkeimpien rakastajien syleilyyn. Minä selvisin talvesta, jonka vietin kuin hylättynä. Rakkaani on saapunut taas.

Toistaiseksi

2010-03-08T14:57:00.001+02:00

blogini löytyy myös osoitteesta http://lunalucens.livejournal.com.

Therapy,man I need some therapy

2010-03-01T21:35:00.000+02:00

Mä sain VIHDOIN mun b-lausuntoni terapiaa varten. Se sisälsi aika paljon yllätyksiä, mm. sen, että mun diagnoosi on 17-vuotiaasta eteenpäin ollut epävakaa persoonallisuus. Ja mä en tiennyt tästä mitään! Nyt se lävähti mun nenäni eteen ihan varoituksetta. Järkytyin.

Nyt diagnoosi on muutettu traumaperäiseksi dissosiatiiviseksi persoonallisuushäiriöksi. Tai en ole ihan varma ovatko nämä diagnoosit päällekkäin voimassa. Mut mennään nyt sitten näillä korteilla. Onko mulla nyt sitten virallisesti hullun paperit? No, ihmiset, jotka mut tuntee, tietävät, etti mun käyttäytymiseni poikkea mitenkään ihan normitallaajan käyttäytymisestä. En mä niksahtele, käyttäydy itsetuhoisesti, arki, työt ja lapsi tulevat hyvin hoidetuiksi. Enemmänkin mun ongelmani ilmenee tunnetasolla, tasolla, jota en liiaksi vilauttele ulos päin. Vois ehkä käyttä vähän kornia termiä "sisäinen tuska". Se on kai jotain epävarmuutta, miellyttämisen halua, riittämättömyyttä, osin epävakauttakin, varsinkin tunnetasolla.

Soitin nyt sitten mun psykolle ja sain ajan heti tänään. Katsomme sen mun lausuntoni läpi ja tarvittaessa korjailemme sitä. Katsotaan, miten edistyy, meillähän on ollut tässä yli kahden kuukauden tauko.

Give me therapy, I´m a walking travesty

2009-12-27T09:05:00.002+02:00

On ollut kova kirjoitusjumi. Joka ilta on ollut mielessä kirjoittaa, mutta lopulta en saa edes tätä sivua avatuksi. Tällä on paljonkin tekemistä sen kanssa, että mun terapia alkaa tulla vihdoin vaiheeseen, jossa alkaa tulla tulosta. Tai onhan tulosta tullut tämän viimeisen tarpeutin kanssa koko ajan, mutta nyt aletaan olla pisteessä, jossa mua todella pelottaa mennä eteenpäin. Mä en jotenkin uskalla mennä niinhin tunteisiin sisälle enkä uskalla ottaa oman kokemusmaailmani piiriin sitä, minkä siellä jo pitäisi olla.

Pitkään aikaa mun terapia jurnasi paikallaan. Musta tuntui, että kävin viikoittain raportoimassa, mitä mä olin edellisen viikon aikana puuhaillut. Se alkoi olla turhauttaavaa. Käänne tapahtui, kun mun terapeutti ilmoitti muutama viikko sitten joutuvansa jäämään perhesyistä puoleksi vuodeksi vuorotteluvapaalle. Mä olin hajota atomeiksi. Viidentoista vuoden terapiakierteen jälkeen mä olin saanut tapeltua itseni julkiselle puolelle pitkäaikaisterapiaan ja nyt se tyssäisi tähän. Siinä sitten väläyteltiin, että josko mä jäisin pois tai sitten aloittaisin uudella. Sovittiin kuitenkin, että mietitään jatkoa seuraavalla kerralla.

Mä mietin asiaa viikon ja totesin, ettei mulla ole enää voimavaroja aloittaa alusta uuden terapeutin kanssa. Mulle on aina ollut vaikeeta oppia avautumaan terapeutille ja kertomaan mua hävettäviäkin asioita. Mä en kai koskaan ole oppinut luottamaan vastapuoleen. Tämä viimeisin terapeutti on tässä poikkeus. Mä olen oppinut sanomaan hänelle asiat niin kuin ne ovat ja toisaalta mä en ole luonut häneen riippuvuussuhdetta, joka mulla on ollut aiemmilla yrityksillä. Ajattelin ehdottaa, että kävisin tuon vuorotteluvapaan ajan vain lääkärillä kuukausittain (lääkäriä mä en olekaan nähnyt vuoteen, reseptit tulee postissa tilauksesta) ja jatkaisin sitten nykyisellä psykolla hänen palattuaan. Asiat sitten järjestyivätkin paremmin.

Jutteltuamme hetken psykoni totesi, ettei terapiani saa missään nimessä jäädä kesken, mistä en ollut vähääkään eri mieltä viikon pohtismien jälkeen. Hän on tehnyt tuon julkisen ohella jonkin verran myös yksityistä, jota aikoo jatkaa myös vapaallaan. Hän ei ole ottanut uusia, mutta tekisi mm. mun kohdalla nyt poikkeuksen, mikäli haluan. Totta kai mä haluan! Mun historialla ei ole epäilystäkään, ettenkö saisi Kelan rahoitusta ja omavastuu voidaan kuulemma sopia kohtuulliseksi. Psyko sanoi itsekin haluavansa jatkaa mun kanssa. Näin nyt sitten toimitaan. Odotan lääkäriaikaa, jotta saadaan paperit kuntoon, sitten jatkan yksityisellä. Heinoa!

Tämä tapaus myötä oivalsin, etten voi jatkaa terapiani alitajuista jarruttelua, vaan nyt on käytävä tulta päin. Jotenkin olin ajatellut jo olevani valmis ja roikkuvani terapiassa enää jotain turvaa hakemassa. Nyt mä näen, että se todellinen ovi on nyt vasta raivattu näkyviin kaiken silpun alta ja kohta mä olen käyvä siitä sisään. Mitä sitten tapahtui, sen kuulette ensikerralla. Ei, vaan mä en todellakaan tiedä, mitä on tulossa. Mua pelottaa.

Mun dissosiaatio on vähän hellittänyt, tosin mä olen tehnyt se eteen aika paljon töitä ihan tietoisesti. Ajoittain se vaan ottaa musta vallan ja täyttää mut suurella riittämättömyydellä. Tällä hetkellä ristiriidat eivät kuitenkaan ole kovin räikeitä. Pystyn keskittymään täysillä ihan tavalliseen arkeenkin välillä. Se tuntuu hienolta. Myös itsetunnon suhteen olen kasvanut aiempaan verraten uskomattomiin mittoihin. Mulla on paljon suurempi luottamus kelvollisuuteeni joka suhteessa, työssä, ihmissuhteissa, äitinä, yksilönä. Mä olen saavuttanut jonkinasteisen autonomian oman elämäni suhteen, ainakin halun taistella oikeuteeni siitä. Taistelu vastapuolen kanssa ei tosin ole lähelläkään loppuaan, liekö tosiasiallisesti edes alkanut vielä. Mainilan laukaukset on kuitenkin ammuttu ja perääntymisen mahdollisuutta ei enää ole. Onneksi on taistelutahtoa, vaikka voimaa onkin välillä vähän.

Vuodenaika seuraa toistansa

2009-08-30T11:35:00.001+03:00

Oon joskus miettinyt, miten toiset ihmiset voivat elää vuoden ympäri ilman, että vuodenaikojen vaihtelu vaikuttaa heihin mitenkään. Mulle vuodenaikojen vaihtelulla on suuri merkitys.

Nyt kun illat pimenevät ja syksy ja sadonkorjuun aika on alkanut, huomaan, miten erilainen oloni on verrattunua kesään. Teityllä tavalla mieli on tasaisempi ja melankolisempi. Tunnemyrskyjen huiput jäävät matalemmiksi ja toisaalta alakulo syvenee. Mun mieli kääntyy syvemälle muhun itseeni. Tuntuu, että on aika rauhoittua ja kuulostella syvemmin sisintään ja ympärillä olevaa. Syksyssä on jotain perin lohdullista ja lämmintä vaikka ilma viilenee. Tänään sytytin ensimmäiset kynttilä sisällä ja parvekkeella. Niiden kehässä on hyvä olla, turvallistakin, vaikka ympärillä on pimeää, jotain mihin ei näköaisti yllä. Joitakin vuosia sitten syksy sai minussa aikaa hieman maanisen tilan. Tämä on muuttunut avioeron jälkeen. Osittain syy on varmaan siinä, että tänä syksynä ensimmäistä kertaa eron jälkeen olen kerännyt marjoa, tehnyt mehua ym. Toisaalta syksyyn liittyy pelko tulevasta talvesta.

Talvi on ollut mulle teini-iästä asti hyvin vaikeaa aikaa. Haluaisin vain nukkua. Aamulla en pääse ylös sängystä vaan haluaisin jäädä vuodevaatteiden pehmeään turvallisuuteen ja matkustella unimaailmoissa. Arjen työt tuntuvat raskailta ja valon ja lämmön puute ahdistaa. Talviulkoilusta en nauti ollenkaan. Palelen kaikista lämpimistä vaatteista huolimatta, iho on huonona ja tunnen itseni paksuksi ja epäviehättäväksi talvikamppeissani. Kaamosmasennukseksi joku sitä voisi nimittää, mutta mä olen miettinyt, että siitä on oltava mielialalääkkeitä ja kirkasvalolamppuja toimivampi tie ulos. Ehkä mun suhtautumiseni talveen on väärä, nyt jo ennakoin sitä, miten ankea siitä tulee. En vain tiedä miten löytää uusi asennoituminen. Ehkä mun tulisi hyväksyä se talven tuoma hitaus ja levätä enemmän. Ehkä mun pitää kiinnittää tarkempaa huomiota syömisiin ja nukkumisiin ja samalla keskittyä tekemään töitä oman mieleni kanssa. Talvisin olen vaan jotenkin henkisestikin tahmea. En saa aikaiseksi, en pääse katsomaan sisälleni. Ehkä mä olen ollut edellisessä elämässäni karhu, kuka tietää, jopa perseeseen ammuttu sellainen.

Kevät ei ole aiemmin ollut mun elämässä kovin kummoista aikaa, siitä on puuttunut särmä. Tänä keväänä mussa tapahtui ensikertaa se paljon puhuttu hormoonien herääminen. Saatoin melkein fyysisesti tuntea miten talvi suli musta pois. Suhderintamalla oli säpinää ja kaikki tuntui hienolta. Tästä syystä tuleva talvi tuntuu vielä ankeammalta ennen, toivottavasti edellisen kaltaista, kevättä. Menihän mun menemiset välillä jopa vähän överiksi, tuli pieniä ylilyöntejä sutinarintamalla. Mutta mä en välittänyt paljoakaan, koska olin antanut itselleni luvan elää tällaisen elämän vaiheen, vaiheen, jota mulla ei ole ollut aiemmin elämässäni mahdollisuutta elää. Liihottelin, deittailin ja nautin siitä, miten ensi kertaa elämässäni ihan oikeasti tunsin olevani viehättävä ja kelpaavani tällaisena kuin olen. Siitä kelpaamisesta tuli jopa vähän kuin huumetta, sitä halusi testata viehästys voimaansa loputtomiin, tästä kai nämä ylilönnitkin johtuivat.

En osaa päättää, kumpi aika on vuodessa parempi, kesä vai syksy. Kesä antaa mulle ainakin valoa ja lämpöä, niistä mä elän. Henkisesti en osaa elellä kovinkaan syvällisesti ja paneutua itseeni. Lähinnä touhu on kevytkenkäistä liihottelua ja sinne tänne sinkoilua, joka paikkaan pitää ehtiä. Tämä kesä ei tehnyt poikkeusta, paljon olin liikekannalla, milloin lapsen kanssa, milloin omilla teilläni. Varmaankin yksi syy on se, että olen aina nauttinut lähtemisen fiiliksestä. Aivan kuin saisin vieraaseen paikkaan lähtiessäni olla hetken joku toinen ja elää palasen jonkun muun elämää, ehkäpä vähän epätodellistakin. En tiedä onko se teeskentelyä. Toisaalta kaikki koettuhan on mun omaa elämääni, miten en osaa mieltää sitä siksi. Miksi en osaa tehdä näistä reissuista palasta mun omaa tosiasiallista elämääni. Tämä lienee yksi näitä dissosiaation kiroja. En osaa rakentaa elämästäni ja kokemastani selkeää kokonaisuutta ja ajatella/kokea sitä minuna, koska selkeää minua ei ole vielä olemassa. Dissosiaatiosta kuitenkin enemmän joskus myöhemmin.

Näin kirjoitettuna tämäkin asia on helpompi nähdä. Ei kai näitä vuodenaikoja mulle kukaan muu helpommaksi tee. Itseeni mun pitää tässä vaan pureutua, vääntää ja tutkia, toisaalta vain kokea ja tuntea. Selvää on kuitenkin, etten voi jatkaa loputtomiin niin, että talvi talvelta olo on huonompi ja jokainen talvi tuntuu edellistään raskaammalta. Tässäpä mulle nyt misso ensi talven varalle: on löydettävä iloja myös talvesta, vaikka se vaatisi työtä. On opeteltava pitämään uudenlaisista asioista ja nauttimaan talven tarjoamista mahdollisuuksista. Pitää löytää niistä ne nautinnolliset puolet. En tiedä miten mä tämän toteutan, mutta jäädäänpä kuulolle. Nyt nautin kuitenkin ensin tämän ihanan syksyn, varsinainen väriloistokin on vielä edessä.

Luontoemoselle kaikuu kiitos

2009-08-30T06:58:00.001+03:00

Syksy on tullut. Olen korjannut talteen ensimmäisen erän sen antimista. Oikeastaan mehumaija kohisee liedellä edelleen. Kovin paljon en voi säilöä, koska kylmäkellarit alkavat (luulen) olla pikkuhiljaa katoavaa kansanperinnettä. Ainakaan meidän talossa sellaista ei enää ole. Sääli. Tänään tai huomenna saan tosin lisäpakastimen, joten sinne nyt nämä mehutkin säilön. Vähän myöhemmin syksyllä teen vielä puolukka ja omena-puolukka mehua, puolukkahillo jää tekemättä juuri tuosta kellarittomuudesta johtuen. Ehkäpä pakastan puolukoita ja keittelen niistä talven mittaan pienen annoksen hilloa kerrallaan.

Sienimetsään pitää myös ehdottomasti lähteä. Suppilovahverot on saatava talteen, mitä enemmän, sen parempi, kaikki tulee varmasti syötyä. Suolasieniä ajattelin myös laittaa ensimmäistä kertaa, sellaisen pienen määrän, joka mahtuu jääkaappiin säilytykseen. Toivottavasti saan hyvän sienioppaan mukaan, näiden rouskujen ja haperoiden tuntemus kun on mulla vähän heikoilla. Rellit, orakkaat, käävät ja suppikset, korva- ja mustatorvisieniä unohtamatta, ovat kyllä löytäneet tiensä keittiööni vaivatta.

Liika ahneuskaan ei toisaalta ole hyvästä. Lopulta menevät sitten haaskuun kuitenkin. Tulipa mieleeni tapaus, kun sukulaiselleni tarjottiin mahdollisuutta ostaa suppilovahveroita suuri määrä edullisesti. 30 litraa meni tilaukseen, mutta järkytys oli melkoinen, kun sienet lopulta saapuivat. Niitä oli 30 kg. Niitähän sitten syötiin pitkään ja hartaasti.

Luontoäidille kuuluu kuitenkin suuri kiitos näistä talven varalle saaduista mauista ja vitamiinesta. Ollos siunattu.

Tanssimme lapaduuta vailla beetasalpaajia rintamus vilkkuen

2009-08-27T07:26:00.009+03:00

Olin tänään lapsen ekassa vanhempainillassa. Mua olis väsyttänyt ja ahistanut ja ties mitä verukkeita, mut mentävä oli. Mua alkoi ahdistaa lisää, kun sain auton parkkiin ja tajusin, että oon ainoa sinkkuvanhempi siellä, muut tuli somasti paritellen (hih). Lisää mä ahdistuin kun päädyin saliin, jossa ilta pidettiin ja tajusin, että me istutaan siellä kivassa ympyrässä. Voi miksi mä en ollut napannut beetasalpaajia ennen tuota, rytmihäiriöiden lisäksi olen nimittäin huomannut niiden auttavan myös tuommosiin jännittäviin tilanteisiin. Eihän tämä siihen loppunut. Opettaja kun saapui paikalle, otettiin perinteisen ahdistava esittelykierros ja mä olin varma, että sanon jotain tyhmää. En sanonut, onneksi. Ja sitten, kaiken kruununa, tsädäm, vanhemmat leikki leikin "tanssimme lapaduu". Kädet käsissä, olalla ja vyötäröllä meni vielä suht´ kivasti, mutta ahdistus, sitten tanssittiinkin kädet toisten polvissa. Arvatkaa oliko mulla aika perkuleen avonainen paita päälläni. Koitin hilata sitä hätäisesti ylemmäs ja näkyvyyden loppukomeuteen yritin peittää päälläni. Ja taas mulle tuli tunne, että joku ajattelee "että tuossa tuo sinkku-tyyppi nyt esittelee itseään meidän lasten isille".

Tottahan mun pitää sanoa, että tämä kaikki supina ja tarkkailu ym, tapahtui vain mun omassa päässäni. Ei mua siellä kukaan oikeasti arvostellut. Enempi mua ihmetyttää, mistä tämä kaikki nyt taas iski päälle, on ollut niin helppoa niin pitkään jo kaikki tuollainen. No, mitäpä sitä isommin enää pohtimaan, tilaisuus on ohi ja oli kaikenkaikkiaan hyvin onnistunut ja valaiseva. Jos aluksi pelkäsinkin olevani ulkopuolinen, koin lopulta oloni todella "sisällä" olevaksi. Tunsin jopa sisäistäväni monia syvemmin opettajan pohjimmaisen sanoman. Hienossa huomassa lapseni ainakin on, siitä voin olla huoletta. Raha-asiat vähän murehduttaa, sitä kun tuolla palaa merkittävästi normaalia enemmän kuukausimaksuineen ja muineen. Melkoista työleiriä on myös tiedossa, mutta tiesinhän mä sen tähän ryhtyessäni.

Aiemmin kirjoitin ahdistuksestani ja siitä miten etsin keinoja päästä siitä ja suojautua. Tämänkin suhteen päivän saldo on hyvä, olen tehnyt upean paljon taustatyötä luodakseni jotain, mikä auttaa minut tämän tilanteen yli. Kaikesta löytämästäni tiedosta seulon sopivimmat osat luodakseni jotain omaa ja henkilökohtaisempaa valmiisiin ehdotuksiin verrattuna. Kyllä tästä taas pusketaan eteenpäin. :)

Päästävä ulos tästä painajaisesta!

2009-08-27T00:06:00.000+03:00

Teen parhaillaan kovasti töitä löytääkseni mahdollisimman kattavan kirjon mielenhallinnan ja meditoinnin keinoja, joilla suojella itseäni ja mielenrauhaani. Tiedän, että eräs läheinen ihminen tekee myyräntyötä selkäni takana saadakseen minulta jotain äärimmäisen tärkeää. Olen jotenkin täysin voimaton tuon häikäilemättömyyden edessä. Nyt kaikki energiani kuluvat pelkoon ja strssiin. Pallean ja kurkun kohdalla on koko ajan huolimöykyt, vaikka hetkellisesti saisinkin suunnattua ajatukseni muualle. Koko ajan tämä kuitenkin painaa takaraivossa eikä minulla ole keinoja selvittää tätä asiaa juuri nyt muilla keinoin.

Yritän siirtää huonon olon pois itsestäni. En ole millään tavalla vastuussa siitä, mistä tämä kaikki lähti, mutta mun on pakko ottaa jollain tavoin vastuu siitä, että pystyn elämään tämän tilanteen yli. Mun olo ei ole ollut kahteen vuoteen näin kauhea. Kaksi vuotta sitten olin tismalleen tässä samassa tilanteessa, enkä mitenkään kykene muistamaan, millä ihmeen voimalla silloin selvisin. Voin jopa fyysisesti hyvin huonosti tämän tilanteen vuoksi. Tuntuu silti, että tähän juuri pyritäänkin, heikentämään vastusta. Energiat on aivan pysähdyksissä ja kaikki jumissa, keho, mieli ja henki.

Tunteiden paloa ja alhaista mieltä...

2009-08-24T11:31:00.000+03:00

Oon saapunut kotiin vihdoin, huoh! Todennäköisesti mun sormi on murtunut. Sain melaa! XD Siis sormi jäi veneen tapin ja melan väliin. Ai kun tunsin eläväni. Kai sitä pitää mennä lekurille huomenna näyttämään. Ihan musta on ja oikeen häijyn tuntuinen. Sovellan parhaillaan vähemmän kätevää yhdeksänsormijärjestelmää, välillä vahingossa isken murtuneen (?) sormen näppikselle ja huulilta lentää kerta kerralta terävämpi perkele.

Tuntuu hyvältä olla välillä kotonakin. Mieli liitää jo eteenpäin. Mä kaipaan mun sutinoita ja kihinöitä. Tsihi! Mitäpä olisikaan sinkkutytön elämä ilman niitä. Se mua vaan vähän huolettaa, ettei olisi osaan näistä jutuista tunkemassa tunteet mukaan. Miten ahdistava ajatus. Ei siinä vielä mitään, jos vastapuoli pommittaa tunteilla, aina voi vilkauttaa perävaloja, mutta ei nyt oikein sovi pirtaan, että tässä alkais itse enempiä kiintymään, varsinkaan, kun mitään tulevaisuutta ei ole. Mutta kolme miestä tunkee itseään sitkeästi mun ajatuksiini ja kauhistuttavinta on, että yhdestä heistä mä tykkään ihan oikeasti. Olin sanoa "aikuisten oikeasti", mutta ehkä sittenkin silleen "teinitytön oikeasti". Sillä tarkoitan sitä, että tuo mies saa mut ihan makaroniksi, keitetyksi, ei edes al dente. Tekee mieli vaan tuijotella ja hihittää, Miten tympeää! *pieksee päätään pöytään*

Mun mittapuullani nämä oireet on kuitenkin hälyttäviä. Deja vu saa vallan, olen totisesti elänyt nämä tunteet kahdesti aiemmin. Kummallakaan kerralla jutusta ei tullut mitään. Ekalle töksäytin asian hyvin typerästi ja munasin itseni totaalisesti, toiselle en koskaan edes kertonut, en uskaltanut. Hämmentävää todeta, ettei kumpikaan noista miehistä ollut se, jonka kanssa päädyin naimisiin, tein lapsen, rakensin elämän ja talon ja, kuten arvata saattaa, erosin. Kamalaa! Enkö mä oikeasti ollut koskaan rakastunut mun elämäni mieheen? En. Kyllä mä rakastin, mutten tiedä syytä. Tottumuksesta? Kiintymyksestä? Kumppanuudesta? Mutta koskaan en hullaantunut hänestä. Se oli valheelliseen rakastumisen huntuun kääritty tapa-avioliitto, kaikesta kiintymyksestä huolimatta. Mä pidän hänestä edelleen, vaikka tuo haluaakin tahallisesti ajoittain hankaloittaa mun oloani.

Nyt mä kuitenkin olen kolmatta kertaa oikeasti hullaantunut ja koska kaksi edellistä kokemusta olivat susia, oon menettänyt kaiken uskallukseni sataprosenttisesti. Tuskin on voimaa, jolla kakaisen itseäni kymmenen vuotta vanhemmalle, varatulle miehelle, että "kihkih, tykkään susta". Helvetti, kun hävettää ajatuskin. Ja juu, mies on varattu, siksikään en kuvittele mitään. Silti musta olis tärkeää saada sanotuksi, miltä musta tuntuu, koska mulla on koko ajan valheellinen olo hänen seurassaan enkä mä voi sitä seuraa mitenkään tyystin välttääkään. Tässäkin asiassa on ero näihin matkan varrelle sattuneisiin yönkulkijoihin: on niissäkin ollut varattuja. Arvatkaa, onko kiinnostanut pätkääkään, ne on olleet yhden yön temppuja. Tämäkin seikka juoruaa siitä, että mä oon nyt huonolla polulla. Tästä seuraa taas vain sydänsärkyä. Voih!

*ryömii häpeämään ja palaa kentälle taas itsensä koonneena*

Kaislikossa sutisee

2009-08-20T21:16:00.000+03:00

Täällä ollaan edelleen, kylässä odottamassa, josko ystävä pääsis kotiin edes viikonlopuksi. Jos ei, niin se selvinnee jo tänään, siinä tapauksessa mä varmaan lähden huomenna matkustamaan kohti kotia. Tuun sitten toisella kertaa, kun ystäväkin on tavattavissa.

Eilen illalla istuimme toisen kylään tulleen tuttavan kanssa, tarninoimme niitä näitä ja otimme vähän kuppia. Nyt ihan hivenen kivistää otsikkoa. Tempaisin yli puolikkaan pullon Camparia päähäni ja lisäksi muutaman kossupaukun. Tuli uni hyvin, ei onneks mennyt ihan överiksi. :D Nyt pitäislähteä tästä kauppaan, ukot lähtivät sorsalle, 40 minuutin päästä kajahtaa ensimmäiset laukaukset. Varokaapa Repet, Irenet, Rikit ja Kalevit, saatatte joutua mun pataani. Kohta on kaislikko täynnä, valitettavasti ei enää lyijyä, mutta kuulaa kumminkin.

Sain eilen illalla hämmästyttävän tekstiviestin. Noin 8 kuukautta sitten tapasin eräissä pikkujouluissa hepun, jonka kanssa yksi asia johti toiseen. Alusta asti oli selvä peli, että homma on sitten siinä, ei edes numeroita vaihdettu. En mäkään jäänyt isommin ikävöimään vaikka ei mulla olis mitään tapaamista (ja uusintaa, herra kun osasi hommansa) vastaan. Heppu on kuitenkin naimisissa, minkä mä tiesin jo hommaan ryhtyessäni. Ryhdyinpä silti, enkäkadu pätkääkään. Ei moralisointia kiitos, vastaan kyllä itsestäni, seison tekojeni takana ja otan vastuun niistä.

Eilen tää herrahenkilö sitten päätti tekstata mulle, oli pyytänyt yhteiseltä tutulta mun numeron. Tuli jostain syystä lämmin ja hyvä mieli, en tiedä miksi, koska en oo varsinaisesti ihastunut vaikka satunnaista seksiä voisinkin tän uroon kanssa harrastaa toistamiseen. Kerroin pikaiset kuulumiset hälle, tää oli kuulemma ollut meillä päin käymässä ja "olin tullut willisti mieleen". Vastasin, että "tuu morjestaan ens kerralla, kun meillä päin piipahdat". Lupasihan tuo tulla "mua kiusaamaan taas" ja nimitti tähdeksi.

Mä oon ollut pari kuukautta ihan matalapaineinen tällä sutinarintamalla. Nyt alkaa näyttää taas noususuhdannetta ja pakko myöntää, että on sitä kaivattukin. Mä en tiedä miksi mua ei vaan ole napannut mikään. Tai onhan mulla pari heppua pyörinyt mielessä, yks toinen satunnaissutina, ja sitten eräs, joka ei ole sutina, edes satunnainen, eikä tule varvasti koskaan olemaankaan, mutta jolle mä olen menettänyt sydämeni oikeasti. Mutta näistä huolimatta elämästä on puuttunut säpinä, enkämä ole kovinkaan aktiivisesti yrittänyt tilannetta korjata. Nyt alkaa taas hormoonit hyrrätä. Mun kropalla lienee taas uusi kevät. :D

On mulla paljon asiaakin, mutta nyt aloitetaan jaarittelulla

2009-08-20T04:22:00.000+03:00

Pitäähän tämä uusi blogi aloittaakin, joten teen sen nyt tässä ihan vaan aikaa tappaakseni.

Matkustin viimeyönä 13 tuntia taukoineen tapaamaan ystävää toiselle puolelle Suomea. 1,5 tuntia ennen perille saapumista sain tiedon, että ystävä oli saanut sairaskohtauksen ja on nyt toisessa kaupungissa sairaalassa. Täällä mä nyt istun hänen kotonaan minulle täysin vieraiden ihmisten, hänen miehensä ja lastensa kanssa. Miehensä lähti häntä juuri katsomaan ja ilmeisesti on niin, ettei ystävä pääse ihan pian sairaalasta kotiin. Mun piti lähteä täältä ensi maanantaina, mutta mitäpä mä täällä nyt keskenäni. On ihan orpo olo. Mulla ei ole aavistustakaan mitä mä tekisin, joten roikun tässä koneella ja aloitan tämän blogin täydellisellä tyhjänpäiväisyydellä.

Ulkona sataa vettä, ei tee mieli lähteä edes kävelylle. Isäni jätti mut tänne matkallaan karhujahtiin vielä vähän täältä eteenpäin. Nyt en haluaisi mitään muuta kuin olla hänen mukanaan siellä. Voi paska. Tää kesäloma on ollut muutenkin ihan susi. Toki ystävän perhe on oikein ystävällistä väkeä, mutta silti, ääh, en tiedä. Ehkä mä nyt odottelen, mitä sairaalasta kuuluu. Jos vaikuttaa siltä, ettei ystävä sieltä kotiudu viimeistään perjantaina, lähtenen kotiin päin jo huomenna. Mitäpä mä täälläkään sitten. Tänne tuli kylään toinenkin yhteinen ystävämme, mutta hän lähtee huomenna ystävän miehen kanssa sorsastamaan. Sinnekään mä en voi mennä, koska en varautunut asiaan mitenkään. Paha sitä on ilman pössykkää lintupaistia hakea. Toisaalta, jos vetäisin biksut päälle ja lähtisin niille noutajaksi. XD